yks vaan
Äiti 80 ja muutkin, jotka haluavat vaihtaa ajatuksia tästä aiheesta,
mun sähköpostiosoite on luna1@luukku.com
mun sähköpostiosoite on luna1@luukku.com
Kärsin synnytyksenjälkeisestä syvästä masennuksesta pian lapseni syntymän jälkeen.Mukaan tuli myös tosi ahdistavia pakko-ajatuksia.Tunsin itseni vähintään hulluksi.Pelkäsin lapseni kanssa kahden oloa,varsinkin iltaisin ja kun ulkona oli pimeää.Pelkäsin myös itsekontrollin menettämistä,että satuttaisin lastani.Se oli aivan kauheaa.Tunsin itseni hirveän pahaksi ja huonoksi äidiksi.Jälkeenpäin ymmärtää että se oon tosi vakava sairaus joka kannattaa käydä kunnolla läpi.Sain masennuksen ja ajatuksieni hoitoon seronil 20 mg.ja keskusteluapua.Huomasin vasta neljän kk:den jälkeen ajatuksien muuttumisen.Muuten piristävä olo tuli aiemmin ja pääsin olemaan oma itseni!Oli ihanaa löytää taas kadotettu minäni
Olen miettinyt että onko vaikutus pysyvä vaikka lääkityksen sitten joskus lopettaa??
En voinut ikään odottaa tälläistä synnytyksen jälkeen ja olo oli kuin tuhoontuomitulla,mutta onneksi sitä kerää rohkeuden puhua asioista.Tsemppiä kaikki kohtalotoverit.Meitä on varmasti paljon mutta kaikki eivät siitä ymmärrettävästi rohkene puhua. :hug:
Olen miettinyt että onko vaikutus pysyvä vaikka lääkityksen sitten joskus lopettaa??En voinut ikään odottaa tälläistä synnytyksen jälkeen ja olo oli kuin tuhoontuomitulla,mutta onneksi sitä kerää rohkeuden puhua asioista.Tsemppiä kaikki kohtalotoverit.Meitä on varmasti paljon mutta kaikki eivät siitä ymmärrettävästi rohkene puhua. :hug:
minulla myösolen vas
ihanaa kun en olekaan hullu vaikka välillä siltä tuntuu.ite sairastuin melkein vuosi takaperin ,sain aivoinfarktin ja sen jälkeen meni ajolupa vuodeksi ja se on siis edelleen poissa.jouduin siis pakosta kyyhöttämään täällä kotona lasten kanssa ja sen myötä alkoi nämä pakkoajatukset häiritä.minä myös olen ajatellut että voi että kun pääsis näistä oireista eroon.kolme kertaa kävin terapeutin kanssa juttelemassa mutta ei se poistanut asiaa mutta helpotti kuitenkin kun sain ohjeita miten käsitellä näitä mietteitä ja ajatuksia.itelläni on melkein pahimpana oireena sen uudelleen sairastumisen pelon lisäksi se että minua ahdistaa toisinaan niin pahasti että tuntuu että ei saa kunnolla henkeä vedettyä.sen lisäksi tullut univaikeuksia ja stressinsietokyky on nykyään olematon.huomaa vaan että aina kun tulee jotain stressin aihetta niin siinä vaiheessa rintakehän alueelle tulee taas se ahdistuksen tunne ja alan tarkkailla hengitystäni.ajattelen usein että miksi mun täytyy vähän kuin opetella hengittämistä kun muut hengittää niin normaalisti ja ei joudu siihen keskittymään millään tavoin.olisi niin ihanaa kun olisi se entinen minä.kaikki alkoi tästä infarktin saamisesta että kyllä voi ottaa koville tän toipumisen kanssa.ruumiillisesti olen kyllä kunnossa mutta tuntuu että psyyke on välillä vähän niin ja näin...itteä oikein ärsyttää tämä tilanne ja nää tuntemukset mutta miten niistä eroon pääsee niin onkin jo toinen juttu.paljon lasken sen varaan että kunhan nyt kolmen viikon päästä saan sen ajokorttini takaisin ja pääsen taas liikkumaan niin jospa se siitä alkais se psyykekin kohentua.lääkkeitä en mielelläni käyttäisi joten en ole niihin vielä turvautunut.olen nyt 29 vuotias ja jotenkin tuntuu että miksi näin nuorena jo pitää alkaa olemaan näin vaikeita juttuja...
Hanskutti
Hei! Täällä kohtalotoveri!
Mulla on ollut pakko- oireinen häiriö 4vuotta ja oireita tuli jo lapsena.
Lääkäri oli hanakka lopettamaan seroquelia, koska olotilani oli huono, mutta vauvakuume voitti. Mun asiat on nyt sillä mallilla että syön zoloftia enää 50 mg päivässä ja muut lääkkeet jätin pois pienellä purkamisajalla. Onneksi ei ole ollut vieroitusoireita. Soitin sinne teratologiseen palveluun ja lääkäri sanoi, että zoloftista ei ole ollut havaittavissa haittavaikutuksia sikiöön. Mieleni on nyt suht. turvallinen lääkkeen suhteen, vaikka onhan jokainen raskaus riski. Psykologini ihmetteli nopeaa päätöstäni vaikka onhan tästä puhuttu jo puoli vuotta aikaisemminkin ja silloinkin kehoitettiin odottamaan. Olen vain sellainen luonne, että kun kuume iskee, se ei hellitä helpolla. Ikääni hän myös ihmetteli, mutta se ei vaivaa minua, koska olen aina tiennyt, että lapsen haluan nuorena, jos vain Luoja suo. Tuntuu, että kukaan ei täysillä hyväksy päätöstäni, mutta itse en epäröi lainkaan. olen aika innoissani ja oireeni eivät ole palanneet, niitä on ollut, mutta ne ovat olleet hyvin laimeita ja olen voinut unohtaa ne aika pian. Uskon, että tämä päätös helpottaa oloani, ainakin toivon
Oma äitini on tärkeä tuki kaiken tämän keskellä ja hän 5 lapsen ( nuorin 1v.) äitinä ymmärtää kuumeeni.Mun oireet on ollut sellasia, että yhtäkkiä mielikuvitus alkaa lentää ja uskon omia ajatuksia....suurin vihollinen on SYYLLISYYS. Harteilla on koko ajan syyllisyyden taakka milloin mistäkin kuvitellustakin asiasta ja tunnen itseni pahaksi ihmiseksi. pelkään itseäni ja että menetän kontrollin ja teen jotain pahaa. Joskus oloni oli niin kamala, että uskoin KAIKEN mitä mielikuvitukseni tuotti. Nykyään oireeni ovat kuitenkin vain viikottaisia, ei päivittäisiä.
Voimia sulle! :hug:
Minulla myös :wave: Lapsuudesta asti.Raskausaika pahensi tilannetta,onneksi osasin vihdoin hakea apua kun lapsi oli vuoden ikäinen.Olin koko ikäni pitänyt itseäni jotenkin outona ja hulluna.helpotti kovastikun tiesin etten ole ainoa maailmassa.Minulla on niin hyvin sopiva lääke (seronil) etten ole harkinnutkaan lopettamista.Sitäpaitsi lääkehoito on usein ainoa keino pakko-oireisiin. äiti yrittää saada mua loipettamaan lääkkeen käytön,kun se luulee että se on jotenkin vahingollista. Mutta ei kukaan muu voi tietää miten kauheita oireet voi olla,jos ei oo niitä ite kokenu :\|
hei kaikille!minäkin olen pienen ikäni kärsinyt pakko ajatuksista.pelot ovat liittyneet seksuaalisuuteen ja toisten vahingoittamiseen.aina kun on stressaava tilanne niin pakko ajatuksia esiintyy.terapiaa on koklattu aikaisemmin. nyt hoitona on masennuslääke.siitä on todella ollut apua.kivat jatkot kaikille
\
Alkuperäinen kirjoittaja 22.05.2005 klo 12:55 Hanskutti kirjoitti:hei ja kiitos!minäkin olen ajoittain kärsinyt pakko ajatuksista ja masennuksesta nyt lääkkeenä pertriptyl 2krt 25mg.oireita hyvin harvoin.kiitos lääkkeen.ajoittain vauvakuume.pelottaa vaan että sairaus iskee pahempana.pitäs vaan luottaa lääkkeen antamaan apuun.sairaus pahimmillaan on aivan kauhea!!!!ihana kun on kohtalotovereita.sairauden pahimapana aikoina olen ollut yksin.nyt vasta olemme netin laittaneet ja ihanaa löysin teidät.lapsia minulla on 3.5v ja 5.5v.voimia
Hei! Täällä kohtalotoveri!
Mulla on ollut pakko- oireinen häiriö 4vuotta ja oireita tuli jo lapsena.
Lääkäri oli hanakka lopettamaan seroquelia, koska olotilani oli huono, mutta vauvakuume voitti. Mun asiat on nyt sillä mallilla että syön zoloftia enää 50 mg päivässä ja muut lääkkeet jätin pois pienellä purkamisajalla. Onneksi ei ole ollut vieroitusoireita. Soitin sinne teratologiseen palveluun ja lääkäri sanoi, että zoloftista ei ole ollut havaittavissa haittavaikutuksia sikiöön. Mieleni on nyt suht. turvallinen lääkkeen suhteen, vaikka onhan jokainen raskaus riski. Psykologini ihmetteli nopeaa päätöstäni vaikka onhan tästä puhuttu jo puoli vuotta aikaisemminkin ja silloinkin kehoitettiin odottamaan. Olen vain sellainen luonne, että kun kuume iskee, se ei hellitä helpolla. Ikääni hän myös ihmetteli, mutta se ei vaivaa minua, koska olen aina tiennyt, että lapsen haluan nuorena, jos vain Luoja suo. Tuntuu, että kukaan ei täysillä hyväksy päätöstäni, mutta itse en epäröi lainkaan. olen aika innoissani ja oireeni eivät ole palanneet, niitä on ollut, mutta ne ovat olleet hyvin laimeita ja olen voinut unohtaa ne aika pian. Uskon, että tämä päätös helpottaa oloani, ainakin toivon
Mun oireet on ollut sellasia, että yhtäkkiä mielikuvitus alkaa lentää ja uskon omia ajatuksia....suurin vihollinen on SYYLLISYYS. Harteilla on koko ajan syyllisyyden taakka milloin mistäkin kuvitellustakin asiasta ja tunnen itseni pahaksi ihmiseksi. pelkään itseäni ja että menetän kontrollin ja teen jotain pahaa. Joskus oloni oli niin kamala, että uskoin KAIKEN mitä mielikuvitukseni tuotti. Nykyään oireeni ovat kuitenkin vain viikottaisia, ei päivittäisiä.
Voimia sulle! :hug:
möykky
Olipa ihanaa, että löysin tämän viestiketjun... minä kuulun siihen porukkaan, joka pelkää omaa sairastumista. Sairastuin reilu 5 vuotta sitten 1-tyypin diabetekseen ja ilmeisesti siitä on jäänyt sellainen alitajuntainen kuolemanpelko.
Mulla oli diabeteksesta johtuen aika rankka raskausaika (todella kontrolloitua elämää) ja olin synnytyksen jälkeen tosi uupunut. Jo sairaalassa tuli ekat ajatukset, että en ole kunnossa, mutta valloilleen ahdistus pääsi, kun olin puoli vuotta valvonut lapsen kanssa. Mä kans kyttään jokaista tuntemusta kehostani ja olen varma, että joku kauhea kuolemaan johtava tauti iskee muhun. Mulla on lihaksissa ollut ajoittain elohiiriä ja olen aina ihan varma, että mulla on ALS (lihassairaus, johon ei ole parannusta ja joka johtaa kuolemaan keskimäärin 2-3 vuoden sisällä). Paniikissa saattaa mennä useita vuorokausia. Tuo, että ei saa henkeä vedettyä kuullostaa liiankin tutulta. Ja se olotila on ihan kamala.
Olen käynyt juttelemassa sekä psykologin kanssa että psykoterapeutin. Lääkitys on tuolla laatikossa valmiina, mutta en ole uskaltanut aloittaa sitä. Meinasin kyllä, mutta kun sivuvaikutuksissa sanottiin, että voi tulla lihasnykäyksiä, niin siihen loppui meinaaminen. Tosin terapiassa olemme ehkä enemmän käsitelleet muita masennukseen johtaneita syitä kuin näitä pakkoajatuksia.
Minäkin mielelläni vaihtaisin ajatuksia erityisesti teidän kanssa, jotka myös kyttäätte omaa kehoanne ja pelkäätte sairauksia... laittakaa viestiä osoitteeseen mip2108@yahoo.com.
Mulla oli diabeteksesta johtuen aika rankka raskausaika (todella kontrolloitua elämää) ja olin synnytyksen jälkeen tosi uupunut. Jo sairaalassa tuli ekat ajatukset, että en ole kunnossa, mutta valloilleen ahdistus pääsi, kun olin puoli vuotta valvonut lapsen kanssa. Mä kans kyttään jokaista tuntemusta kehostani ja olen varma, että joku kauhea kuolemaan johtava tauti iskee muhun. Mulla on lihaksissa ollut ajoittain elohiiriä ja olen aina ihan varma, että mulla on ALS (lihassairaus, johon ei ole parannusta ja joka johtaa kuolemaan keskimäärin 2-3 vuoden sisällä). Paniikissa saattaa mennä useita vuorokausia. Tuo, että ei saa henkeä vedettyä kuullostaa liiankin tutulta. Ja se olotila on ihan kamala.
Olen käynyt juttelemassa sekä psykologin kanssa että psykoterapeutin. Lääkitys on tuolla laatikossa valmiina, mutta en ole uskaltanut aloittaa sitä. Meinasin kyllä, mutta kun sivuvaikutuksissa sanottiin, että voi tulla lihasnykäyksiä, niin siihen loppui meinaaminen. Tosin terapiassa olemme ehkä enemmän käsitelleet muita masennukseen johtaneita syitä kuin näitä pakkoajatuksia.
Minäkin mielelläni vaihtaisin ajatuksia erityisesti teidän kanssa, jotka myös kyttäätte omaa kehoanne ja pelkäätte sairauksia... laittakaa viestiä osoitteeseen mip2108@yahoo.com.
diagnoositon äiti
vaikea asia ja tunnen etten halua nimelläni kirjoittaa...
Mulla ei ole mitään diagnoosia asiasta mutta nyt viestiketjua lukiessani mietin pitäisikö mennä lääkärin juttusille.
Mä olen 3 vuotiaan neidin äiti ja olen ajatellut jo pitkään mikä vaivaa. En muista koska tämä on "alkanut".
Mulla on outoja ajatuksia, jotka toistuu, näen tapahtumat ajatuksissani. Esim. autoa ajaessa pelkään että joku tulee risteyksessä kylkeen, tai että vastaantulija yhtäkkiä tulee minun kaistalle. Yksin illemmalla kulkiessani säikyn lähes jokaista vastaantulijaa ja saatan alkaa juosta "karkuun". Tytön kanssa ollessani pelkään että hermostuessani satutan häntä.
Mulla on pinna tosi tiukalla ja tiuskin ja raivoan, sitten olen pahoillani ja alan itkemään. Kun suutun saatan karjaista, ilman sanoja... niin lujaa että kurkkuun sattuu ja tyttö säikähtää. Sitten taas itkettää ja yritän selittää tytölle että äitiä harmittaa ja pyydän anteeksi. Olen yrittänyt tietoisesti välttää noita tilanteita että raivostun. Miettinyt kuinka saisin asiat sujumaan uhmaavan (mutta niin ihanan) lapsen kanssa. Tyttö selkeästi testaa ja hakee rajoja, mutta aina en osaa huomata ajoissa että nyt pinna poksahtaa. Jos huomaan niin katkaisen tilanteen, lasken vaikka sataan että suuttumus laantuu.
Jos joku haluaa jutella privana.... olisin iloinen.
Käyn lueskelemassa ketjua, laita maili-osoite niin kirjoitan.
Mulla ei ole mitään diagnoosia asiasta mutta nyt viestiketjua lukiessani mietin pitäisikö mennä lääkärin juttusille.
Mä olen 3 vuotiaan neidin äiti ja olen ajatellut jo pitkään mikä vaivaa. En muista koska tämä on "alkanut".
Mulla on outoja ajatuksia, jotka toistuu, näen tapahtumat ajatuksissani. Esim. autoa ajaessa pelkään että joku tulee risteyksessä kylkeen, tai että vastaantulija yhtäkkiä tulee minun kaistalle. Yksin illemmalla kulkiessani säikyn lähes jokaista vastaantulijaa ja saatan alkaa juosta "karkuun". Tytön kanssa ollessani pelkään että hermostuessani satutan häntä.
Mulla on pinna tosi tiukalla ja tiuskin ja raivoan, sitten olen pahoillani ja alan itkemään. Kun suutun saatan karjaista, ilman sanoja... niin lujaa että kurkkuun sattuu ja tyttö säikähtää. Sitten taas itkettää ja yritän selittää tytölle että äitiä harmittaa ja pyydän anteeksi. Olen yrittänyt tietoisesti välttää noita tilanteita että raivostun. Miettinyt kuinka saisin asiat sujumaan uhmaavan (mutta niin ihanan) lapsen kanssa. Tyttö selkeästi testaa ja hakee rajoja, mutta aina en osaa huomata ajoissa että nyt pinna poksahtaa. Jos huomaan niin katkaisen tilanteen, lasken vaikka sataan että suuttumus laantuu.
Jos joku haluaa jutella privana.... olisin iloinen.
Käyn lueskelemassa ketjua, laita maili-osoite niin kirjoitan.
äiree
Luin jostakin, että lääkettä Fevarin määrättäisiin myös noihin pakkoajatuksiin.Auttaa myös masennukseen, ja moneen muuhunkin vaivaan. Onko kellään kokemusta tuosta lääkkeestä. Itselläni hoitona efexor depot ja seroquel, ja tuntuu että molemmat lisäävät vain oireita ja pahentavat niitä. Liikaa kaikkia sivuoireita. Tuntu että uusiakin vaivoja ilmentyy koko ajan. Esim.psykoosin kaltaisia tiloja ja kaksisuuntaista mielenhäiriötä. Luin tohtori.fi sivuilta noista lääkkeistä, ja Fevarin aiheuttaa vähiten oireita. Ja itsellä tuntuu että vaivat joihin kyseistä lääkettä määrätään olivat kuin meikäläisen diagnoosi.
Puoliso
Hei äiree ja muut ketjun naiset!
Varsinkin äireen vakava oireilu kuulostaa minusta tutulta. Miehelläni on paljon pakkoajatuksia, jotka ovat osa hänen pakkoneuroottisuuttaan ja ahdistustaan. Syyllisyys on päällimmäisenä ja anteeksipyytely ihan mahdotonta. Hänellä on myös paljon psykoottisia oireita, jotka ovat pahentuneet viime aikoina. Hän uskoo esim. että on pahoittanut ihmisten mieliä vaikka millä ja milloin, rikkonut tai vahingoittanut tavaroita, ajatellut vääriä ja pahoja ajatuksia, tehnyt väärin jne. Hänellä on myös liikaan hygienisyyteen liittyviä pakko-oireita, esim. vessanpöntön ja takamuksen pesua ihan liiallisessa määrin.
Kysyitte, mikä pakkoajatuksiin (-oireisiin) auttaa. Ne voivat olla tosi tiukassa, kun pahaksi pääsevät, olemme huomanneet. Mieheni on sairastanut ahdistusta jo 10 vuotta ja tilanne on viime aikoina päässyt pahemmaksi, kun mieheni on ollut yksin kotona työttömänä (sairaslomalla) ja pyöritellyt asioita mielessään. Hän on ollut myös aika malttamaton hoidon suhteen ja lopettanut ja muutellut lääkitystään itse monta kertaa. Lääkkeinä ovat olleet masennuslääkkeet Seronil, Zoloft ja kai joku muukin, nyttemmin psykoosilääkkeet Seroquel ja mikähän se nyt oli... Temestaa pahimpaan ahdistukseen (rauhoittava lääke) viime viikkoina.
Olen nyt päätynyt siihen tulokseen, että lääkkeistä on apua, mutta ne yksin eivät riitä. On myös oltava terapiaa ja mieluiten jotakin järkevää toimintaa ja tekemistä. Lääkkeitä täytyy myös kokeilla, että löytää sopivat, mutta niitä ei saa liian usein vaihtaa, että ehtii nähdä vaikutuksen ja sopivuuden. Lääkityksen aloittamiseen kyllä kannustan teitä. Itsekin käytän masennuksen ja paniikkioireiden estämiseen Zoloftia ja se auttaa kummasti. Miksi kärsiä ja oireilla, jos voi sen lääkkeillä estää? Lääkkeistä ei tule ainakaan pidemmän ajan päälle sivuoireita, kun elimistö tottuu, mutta näistä masennuslääkkeistä ei toisaalta tule riippuvaikseksikaan.
Niin, sitten vielä terapiasta. Minusta terapia on lääkityksen ohella tärkeää, ainakin jos oireet lääkkeistä huolimatta jatkuvat. Miehelleni ei auttanut analyyttinen terapia (2 vuotta vuosia sitten ja nyt käynnit psykiatrilla n. 2 kertaa kuussa), vaan jotakin muuta pitäisi nyt kokeilla. Oppimisterapia eli kognitiivinen psykoterapia on se, jota aiomme luultavasti kokeilla nyt. Siinä opetellaan uusia käyttäytymis- ja ajatusmalleja ja saatetaan totutella ahdistuksen aiheisiin vähitellen. Lisätietoa löytyy googlella ja www-kognitiivinenpsykoterapia.fi
Itse olen myös passittamassa miestäni sairaalahoitoon, jotta tilanne saataisiin kohenemaan. Hän oli jo sairaalassa keväällä 3 viikkoa, mutta lopetti hoidon alkuunsa, ennen kuin ehdittiin sitä kunnolla aloittaakaan. Nyt vaadin kunnollista intensiivistä hoitoa, ettei hän vajoaisi psykoottisiin oireisiin, vaan ne saataisiin kuriin. Ja että jaksaisin itsekin... Nyt se on siinä ja siinä rajoilla. Lapsiakin haluaisin kovasti saada, mutta tässä tilanteessa ei onnistu. Kunpa vain mies paranisi siihen kuntoon, että toiveita normaalielämästä olisi.
Kaikille teille oireista kärsiville paljon voimia! Hoitakaa itseänne! Hakeutukaa mielenterveyskeskukseen tai lääkärille, että saatta apua ja helpotusta tilanteeseen! Se on järkevää ja helpottavaa. Nykyään pakko-oireita voidaan hoitaa! Pilven takana paistaa aurinko. :hug:
Varsinkin äireen vakava oireilu kuulostaa minusta tutulta. Miehelläni on paljon pakkoajatuksia, jotka ovat osa hänen pakkoneuroottisuuttaan ja ahdistustaan. Syyllisyys on päällimmäisenä ja anteeksipyytely ihan mahdotonta. Hänellä on myös paljon psykoottisia oireita, jotka ovat pahentuneet viime aikoina. Hän uskoo esim. että on pahoittanut ihmisten mieliä vaikka millä ja milloin, rikkonut tai vahingoittanut tavaroita, ajatellut vääriä ja pahoja ajatuksia, tehnyt väärin jne. Hänellä on myös liikaan hygienisyyteen liittyviä pakko-oireita, esim. vessanpöntön ja takamuksen pesua ihan liiallisessa määrin.
Kysyitte, mikä pakkoajatuksiin (-oireisiin) auttaa. Ne voivat olla tosi tiukassa, kun pahaksi pääsevät, olemme huomanneet. Mieheni on sairastanut ahdistusta jo 10 vuotta ja tilanne on viime aikoina päässyt pahemmaksi, kun mieheni on ollut yksin kotona työttömänä (sairaslomalla) ja pyöritellyt asioita mielessään. Hän on ollut myös aika malttamaton hoidon suhteen ja lopettanut ja muutellut lääkitystään itse monta kertaa. Lääkkeinä ovat olleet masennuslääkkeet Seronil, Zoloft ja kai joku muukin, nyttemmin psykoosilääkkeet Seroquel ja mikähän se nyt oli... Temestaa pahimpaan ahdistukseen (rauhoittava lääke) viime viikkoina.
Olen nyt päätynyt siihen tulokseen, että lääkkeistä on apua, mutta ne yksin eivät riitä. On myös oltava terapiaa ja mieluiten jotakin järkevää toimintaa ja tekemistä. Lääkkeitä täytyy myös kokeilla, että löytää sopivat, mutta niitä ei saa liian usein vaihtaa, että ehtii nähdä vaikutuksen ja sopivuuden. Lääkityksen aloittamiseen kyllä kannustan teitä. Itsekin käytän masennuksen ja paniikkioireiden estämiseen Zoloftia ja se auttaa kummasti. Miksi kärsiä ja oireilla, jos voi sen lääkkeillä estää? Lääkkeistä ei tule ainakaan pidemmän ajan päälle sivuoireita, kun elimistö tottuu, mutta näistä masennuslääkkeistä ei toisaalta tule riippuvaikseksikaan.
Niin, sitten vielä terapiasta. Minusta terapia on lääkityksen ohella tärkeää, ainakin jos oireet lääkkeistä huolimatta jatkuvat. Miehelleni ei auttanut analyyttinen terapia (2 vuotta vuosia sitten ja nyt käynnit psykiatrilla n. 2 kertaa kuussa), vaan jotakin muuta pitäisi nyt kokeilla. Oppimisterapia eli kognitiivinen psykoterapia on se, jota aiomme luultavasti kokeilla nyt. Siinä opetellaan uusia käyttäytymis- ja ajatusmalleja ja saatetaan totutella ahdistuksen aiheisiin vähitellen. Lisätietoa löytyy googlella ja www-kognitiivinenpsykoterapia.fi
Itse olen myös passittamassa miestäni sairaalahoitoon, jotta tilanne saataisiin kohenemaan. Hän oli jo sairaalassa keväällä 3 viikkoa, mutta lopetti hoidon alkuunsa, ennen kuin ehdittiin sitä kunnolla aloittaakaan. Nyt vaadin kunnollista intensiivistä hoitoa, ettei hän vajoaisi psykoottisiin oireisiin, vaan ne saataisiin kuriin. Ja että jaksaisin itsekin... Nyt se on siinä ja siinä rajoilla. Lapsiakin haluaisin kovasti saada, mutta tässä tilanteessa ei onnistu. Kunpa vain mies paranisi siihen kuntoon, että toiveita normaalielämästä olisi.
Kaikille teille oireista kärsiville paljon voimia! Hoitakaa itseänne! Hakeutukaa mielenterveyskeskukseen tai lääkärille, että saatta apua ja helpotusta tilanteeseen! Se on järkevää ja helpottavaa. Nykyään pakko-oireita voidaan hoitaa! Pilven takana paistaa aurinko. :hug:
Puoliso
Vielä kirjavinkki kaikille pakko-oireisille ja heidän läheisilleen:
Kerrasta poikki - vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista
Edna Foa ja Reid Wilson:
Kerrasta poikki - vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista.
Erinomainen kirja pakko-oireista kärsiville ihmisille, heidän omaisilleen ja näitä ongelmia työssään kohtaaville ammattiauttajille.
Kirjassa kuvataan seikkaperäinen hoito-ohjelma, jota pakko-oireista tai -rituaaleista kärsivä henkilö voi työstää joko itsenäisesti tai yhdessä läheisen ihmisen, tukihenkilön tai terapeutin kanssa. Paras ja ainoa suomenkielinen pakko-oireiden hoitoa käsittelevä kirja. (lähde: http://www.ostokset.fi/pd/c3877c1f/)
Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi. Auttaa ymmärtämään, mistä on kysymys ja mitä sille voisi tehdä. Kognitiivisen psykoterapian suuntauksen mukaan kirjoitettu kirja.
Kerrasta poikki - vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista
Edna Foa ja Reid Wilson:
Kerrasta poikki - vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista.
Erinomainen kirja pakko-oireista kärsiville ihmisille, heidän omaisilleen ja näitä ongelmia työssään kohtaaville ammattiauttajille.
Kirjassa kuvataan seikkaperäinen hoito-ohjelma, jota pakko-oireista tai -rituaaleista kärsivä henkilö voi työstää joko itsenäisesti tai yhdessä läheisen ihmisen, tukihenkilön tai terapeutin kanssa. Paras ja ainoa suomenkielinen pakko-oireiden hoitoa käsittelevä kirja. (lähde: http://www.ostokset.fi/pd/c3877c1f/)
Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi. Auttaa ymmärtämään, mistä on kysymys ja mitä sille voisi tehdä. Kognitiivisen psykoterapian suuntauksen mukaan kirjoitettu kirja.
Minulla on pakko-oireinen häiriö, mutta lääkitys on ja se auttaa (tällä hetkellä zoloft ja peratsin). Sairaus puhkesi ekan synnytyksen jälkeen ja on uusiutunut vähän myöhemminkin. Lääkkeitä on pakko käyttää, vaikkei haluaisi. Sairaus on todella tuskallinen, välillä on ollut paljon elämää häiritseviä pakkoajatuksia ja sairaalahoidonkin olen pari kertaa läpikäynyt. En tiedä paraneeko tästä koskaan niin, ettei tarttis lääkkeitä käyttää, mutta hyvä kun edes niiden kanssa pystyy elämään suht normaalisti. Ei voi mitään, ettei aivot tuota tarpeeksi serotoniinia. On se hyvä, että on keksitty siihenkin hoitokeinot.
Voimia kaikille muillekin, jotka kärsivät tämän sairauden takia. Tiedän kyllä tuskanne ja olen aina kanssasisarenne henkisesti. Ette ole yksin. Minullekin oli suuri lohtu saada tietää, että muitakin samanlaisia tapauksia on. Yritetään yhdessä eteenpäin! :hug:
Voimia kaikille muillekin, jotka kärsivät tämän sairauden takia. Tiedän kyllä tuskanne ja olen aina kanssasisarenne henkisesti. Ette ole yksin. Minullekin oli suuri lohtu saada tietää, että muitakin samanlaisia tapauksia on. Yritetään yhdessä eteenpäin! :hug:
Niin siis mun oireet on aina liittyneet lapsen vahingoittamisen pelkoon. Tulee sellaisia hulluja ajatuksia, että tekisin jotain ihan älytöntä. En luota itseeni. Minua jää aina vaivaamaan, että en kai vaan vahingoittanut. Siis oikeasti tiedän etten tehnyt pahaa, mutta pelkään että jos teinkin. Kyselen itseltäni: "En kai mä vaan... mitä jos..." Ja se ahdistus mikä siitä kuvitelmasta seuraa, on aivan kauhea. Tuntuu, että tapahtuu minun takiani jotain ihan hirveää. Tiedän itsekin että ne ovat ihan järjenvastaisia, mutta miksi sellaisia pakkoajatuksia tulee? On kai liian vilkas mielikuvitus, tai siis sairaushan se on se serotoniinin vajaus. Pitäisi varmaan ahdistavan ajatuksen tullessa yrittää heti kääntää ajatuksensa muualle. Se ei vaan ole niin helppoa, ns. levy voi jäädä päälle. Ja kun siitä yhdestä pääsee, tulee seuraava pelko. Se on sellaista ketjumaista. Ne on pakkomielteitä ja oman sekoamisen pelkoa.
pieniminä
\
herranjumala .. mä luin tän ni nää ajatukset on ku mun päästä.. :ashamed: :ashamed: ihan hävettää..Alkuperäinen kirjoittaja 15.05.2005 klo 09:48 äiti 80 kirjoitti:
turha hävetä
On niin pitkästi aikaa kun viimeksi tätä katselin(en ole varma, joko olen vastaillut), mutta siis samoja pelkoja lapsen vahingoittamisesta oli mulla. Aivan kamalaa, mutta älkää soimatko itseänne, se pahentaa asiaa..Tämä on valitettavasti semmoinen asia, että sitä on todella vaikea kenellekään paljastaa tai tunnustaa, mutta jollekin on todella tärkeä päästä purkamaan. Niin ja muistakaa huolehtia itsestänne, unta ja lepoa, rentoutumista, ja tarvittaessa lääkehoitoa..tähän tosiaan löytyy helpotusta. Itse siis kärsin enää harvemmin näistä ajatuksista, mutta väsymys ja stressi tekee tepposet..helpottaa kun tietää, että ei ne ajatukset aina vaivaa.
Haleja kaikille!!!
Haleja kaikille!!!
Mulle tuli pakkoajatukset viikon jälkeen synnytyksestä. Aluksi luulin että olen tulossa hulluksi, en käsittänyt mitä oli tapahtunut. Ajatus herkesi päähäni yhtäkkiä ja koska ajatus oli NIIN kamala, halusin tietysti sulkea sen pois päästäni. Mitä enemmän yritin "vältellä" ajatusta, sitä ahkerammin se ilmeni mielessäni. Ajatus oli niin kammottava että en voinut puhua siitä edes puolisolleni. Lopulta sain kerrottua siitä äidilleni, joka kertoi että hänelläkin oli ollut pakkoajatuksia odotusaikanaan. Asian "paljastaminen" toiselle ihmiselle helpotti minun oloni, ja pakkoajatus ei ole enää "pakkoajatus". Se käy kyllä mielessäni, mutta koska en enää "pelkää" kyseistä asiaa, koska se ei pidä paikkaansa, siitä on hävinnyt "pakon tunne". Minulle ratkaisun avain oli äidille "pakkosanan" kertominen (vaikka se oli tosi vaikeaa itselle) ja asiasta puhuminen.
Nyt syntymästä on neljä viikkoa ja tunnen olevani paremmassa kunnossa, baby bluessit on häipyneet ja olo on ihan jees!
Suosittelen paljastamaan asian jollekulle luotettavalle ihmisille, kuten omalle äidille.
Nyt syntymästä on neljä viikkoa ja tunnen olevani paremmassa kunnossa, baby bluessit on häipyneet ja olo on ihan jees!
Suosittelen paljastamaan asian jollekulle luotettavalle ihmisille, kuten omalle äidille.
Pelkoja löytyy
Hei,
Ryhdyin tänään etsimään tietoa netistä; olenko enää normaali pelkojeni kanssa, kun tuntuu pelkojen tulevan päivittäin ajatuksiini. Minulla on aina ollut erilaisia pelkoja; hämähämähäkkipelko, pimeän pelko, lentopelko, suhteiden alussa menettämisen pelko...Mutta nyt.
Minulla on 9-v poika ja 7 kk ikäinen tyttö. Elän onnellisessa parisuhteessa. Olen hyvin onnellinen perheestäni.
Mutta nyt pelkään menettäväni tämän kaiken; pelkään kuolevani, pelkään lasteni kuolevan, välillä pelkään miehenikin kuolevan (jos esim. lähtee autolla pidemmälle matkalle). Pelkään verisuonen napsahtavan päästä ja mietin, mitä jää läheisille sanomatta. Yöllä olen ollut hereillä, kun mietin pitäisikö tehdä testamentti ja pitäisikö kirjoittaa läheisille kirjeet, jos minulle jotain sattuisi.
Mieheni ei ymmärrä minua; miksi pelkään asioita, joita ei ole tapahttunut. Meillähän on kaikki hyvin. Hän ei osaa antaa tukea, keskusteluapua, jota ehkä tarvitsen. Enkä oikein edes tiedä millaista tukea tarvitsisin.
Välillä on päiviä, että kaikki menee hienosti ja osaan nauttia tästä kaikesta ihanuudesta. Mutta sitten taas pelot alkavat ahdistaa...
:/
En tiedä liittyykö tämä aiheeseen; pakkoajatuksista kärsivät, mutta huomasin muidenkin kirjoittavan peloista eli ajattelin myös kirjoittaa.
Ryhdyin tänään etsimään tietoa netistä; olenko enää normaali pelkojeni kanssa, kun tuntuu pelkojen tulevan päivittäin ajatuksiini. Minulla on aina ollut erilaisia pelkoja; hämähämähäkkipelko, pimeän pelko, lentopelko, suhteiden alussa menettämisen pelko...Mutta nyt.
Minulla on 9-v poika ja 7 kk ikäinen tyttö. Elän onnellisessa parisuhteessa. Olen hyvin onnellinen perheestäni.
Mutta nyt pelkään menettäväni tämän kaiken; pelkään kuolevani, pelkään lasteni kuolevan, välillä pelkään miehenikin kuolevan (jos esim. lähtee autolla pidemmälle matkalle). Pelkään verisuonen napsahtavan päästä ja mietin, mitä jää läheisille sanomatta. Yöllä olen ollut hereillä, kun mietin pitäisikö tehdä testamentti ja pitäisikö kirjoittaa läheisille kirjeet, jos minulle jotain sattuisi.
Mieheni ei ymmärrä minua; miksi pelkään asioita, joita ei ole tapahttunut. Meillähän on kaikki hyvin. Hän ei osaa antaa tukea, keskusteluapua, jota ehkä tarvitsen. Enkä oikein edes tiedä millaista tukea tarvitsisin.
Välillä on päiviä, että kaikki menee hienosti ja osaan nauttia tästä kaikesta ihanuudesta. Mutta sitten taas pelot alkavat ahdistaa...
:/
En tiedä liittyykö tämä aiheeseen; pakkoajatuksista kärsivät, mutta huomasin muidenkin kirjoittavan peloista eli ajattelin myös kirjoittaa.
Siis täällähän on tosi paljon äitejä, jotka kärsivät samasta kuin minä.
Minulla myös näitä sairaus ja kuoleman pelkoja, tarkkailen itseäni päivittäin, kokeilen pulssiani ja huolestu/ahdistun tosi paljon, jos minulla on pienintäkään vaivaa, olen aina varma, että nyt se on jotakin vakavaa ja kuolen. En tiedä mitä tekisin, ainoa joka tästä tietää on mieheni, mutta hänenkin on vaikea käsittää, etten voi tälle mitään, en saa niitä ajatuksia pois. Lääkäriin en uskalla mennä näistä peloista puhumaan, koska pelkään että minut luokitellaan hulluksi.
Minulla myös näitä sairaus ja kuoleman pelkoja, tarkkailen itseäni päivittäin, kokeilen pulssiani ja huolestu/ahdistun tosi paljon, jos minulla on pienintäkään vaivaa, olen aina varma, että nyt se on jotakin vakavaa ja kuolen. En tiedä mitä tekisin, ainoa joka tästä tietää on mieheni, mutta hänenkin on vaikea käsittää, etten voi tälle mitään, en saa niitä ajatuksia pois. Lääkäriin en uskalla mennä näistä peloista puhumaan, koska pelkään että minut luokitellaan hulluksi.