V
vierailija
Vieras
...ei ole ketään kelle avautua asiasta ja tuntuu että pitää saada nämä ajatukset ja tunteet jotenkin ulos. Viestistä tulee pitkä, joten en odotakaan edes kenenkään lukevan sitä loppuun 
Seurustelin kivan miehen kanssa kaksi vuotta. Hän ei kuitenkaan ollut se oikea minulle, tai näin ainakin uskon ja siltä tuntuu. Jokin ei vain syvemmällä tasolla kohdannut. Meillä ei ollut tarpeeksi puhuttavaa ja suhteesta puuttui huumoria ja kepeyttä. Samaan aikaan mies oli monella muulla tavalla erinomainen kumppani. Seksi oli hyvää, tosin sitäkin harrastimme minun haluihini nähden vähän, keskimäärin kerran viikossa.
Pahimpana ongelmana meillä kuitenkin oli kommunikointiin liittyvät vaikeudet. Mies ei kyennyt puhumaan avoimesti haluistaan, toiveistaan ja unelmistaan. Hän ei myöskään kyennyt kohtaamaan itselleen hankalilta tuntuvia tilanteita. Tämä näkyi muun muassa siinä, että hän saattoi jonkin laittamani viestin jälkeen vain ns. kadota pariksi päiväksi eli hänestä ei kuulunut mitään ennen kuin otin häneen itse yhteyttä jonkin toisen asian tiimoilta tai hän keksi jonkin vaihtoehtoisen puheenaiheen. Koska emme asuneet yhdessä ja kiireiden takia näimme lähinnä viikonloppuisin ja satunnaisesti arkisin, kaipasin itse tiivistä yhteydenpitoa ja arkisten asioiden jakamista, jolloin useamman päivän tauot yhteydenpidossa olivat mielestäni ikäviä. Tiedän, että jollekin toiselle ne varmasti olisivat ok.
Suhde ei myöskään kahdessa vuodessa edennyt mihinkään, esimerkiksi yhteisestä asunnosta puhuminen ei tullut kuuloonkaan. Samaan aikaan mies vakuutti haluavansa kanssani vakavan suhteen ja yhteisen tulevaisuuden - ajankohdasta vain oli mahdotonta keskustella. Jos joku tietää haluavansa olla toisen kanssa loppuelämänsä, miksi yhteinen koti olisi silloin niin suuri askel? Ymmärrän epäröinnin siinä vaiheessa, kun ei vielä tiedä mitä toisesta haluaa. Mielestäni ansaitsen suhteen, jossa kumpikin on samalla tavalla sitoutunut. Suhteen, jossa voin olla varma siitä että olen sitä mitä se toinen haluaa.
Sain vihdoin sanottua näitä asioita hänelle ja päätettyä suhteen. Nyt oloni on samaan aikaan helpottunut ja ahdistunut. Sisimmässäni tiedän, ettei tämä suhde ollut minulle enkä olisi koskaan siinä ollut onnellinen jos asiat olisivat jatkuneet samaan malliin. Samalla kuitenkin harmittaa menettää jo muodostunut ystävyys, menettää se ihminen jonka puoleen voi helposti kääntyä niin hyvien kuin huonojenkin asioiden tullessa kohdalle. Oman haasteensa eroon tuo erittäin tiivis yhteinen ystäväpiiri. Toivon, ettei suhdetta tai sen päättymistä tarvitse puida näiden ihmisten kanssa eikä kenenkään tarvitse valita ns. puolia.
Miten pääsisin mahdollisimman nopeasti yli tästä erosta? Tiedän, että olisin jonkun muun kanssa onnellisempi, miksi siis tuntuu niin vaikealta päästää irti? Tunnen itseni säälittävän läheisriippuvaiseksi tällä hetkellä.
Seurustelin kivan miehen kanssa kaksi vuotta. Hän ei kuitenkaan ollut se oikea minulle, tai näin ainakin uskon ja siltä tuntuu. Jokin ei vain syvemmällä tasolla kohdannut. Meillä ei ollut tarpeeksi puhuttavaa ja suhteesta puuttui huumoria ja kepeyttä. Samaan aikaan mies oli monella muulla tavalla erinomainen kumppani. Seksi oli hyvää, tosin sitäkin harrastimme minun haluihini nähden vähän, keskimäärin kerran viikossa.
Pahimpana ongelmana meillä kuitenkin oli kommunikointiin liittyvät vaikeudet. Mies ei kyennyt puhumaan avoimesti haluistaan, toiveistaan ja unelmistaan. Hän ei myöskään kyennyt kohtaamaan itselleen hankalilta tuntuvia tilanteita. Tämä näkyi muun muassa siinä, että hän saattoi jonkin laittamani viestin jälkeen vain ns. kadota pariksi päiväksi eli hänestä ei kuulunut mitään ennen kuin otin häneen itse yhteyttä jonkin toisen asian tiimoilta tai hän keksi jonkin vaihtoehtoisen puheenaiheen. Koska emme asuneet yhdessä ja kiireiden takia näimme lähinnä viikonloppuisin ja satunnaisesti arkisin, kaipasin itse tiivistä yhteydenpitoa ja arkisten asioiden jakamista, jolloin useamman päivän tauot yhteydenpidossa olivat mielestäni ikäviä. Tiedän, että jollekin toiselle ne varmasti olisivat ok.
Suhde ei myöskään kahdessa vuodessa edennyt mihinkään, esimerkiksi yhteisestä asunnosta puhuminen ei tullut kuuloonkaan. Samaan aikaan mies vakuutti haluavansa kanssani vakavan suhteen ja yhteisen tulevaisuuden - ajankohdasta vain oli mahdotonta keskustella. Jos joku tietää haluavansa olla toisen kanssa loppuelämänsä, miksi yhteinen koti olisi silloin niin suuri askel? Ymmärrän epäröinnin siinä vaiheessa, kun ei vielä tiedä mitä toisesta haluaa. Mielestäni ansaitsen suhteen, jossa kumpikin on samalla tavalla sitoutunut. Suhteen, jossa voin olla varma siitä että olen sitä mitä se toinen haluaa.
Sain vihdoin sanottua näitä asioita hänelle ja päätettyä suhteen. Nyt oloni on samaan aikaan helpottunut ja ahdistunut. Sisimmässäni tiedän, ettei tämä suhde ollut minulle enkä olisi koskaan siinä ollut onnellinen jos asiat olisivat jatkuneet samaan malliin. Samalla kuitenkin harmittaa menettää jo muodostunut ystävyys, menettää se ihminen jonka puoleen voi helposti kääntyä niin hyvien kuin huonojenkin asioiden tullessa kohdalle. Oman haasteensa eroon tuo erittäin tiivis yhteinen ystäväpiiri. Toivon, ettei suhdetta tai sen päättymistä tarvitse puida näiden ihmisten kanssa eikä kenenkään tarvitse valita ns. puolia.
Miten pääsisin mahdollisimman nopeasti yli tästä erosta? Tiedän, että olisin jonkun muun kanssa onnellisempi, miksi siis tuntuu niin vaikealta päästää irti? Tunnen itseni säälittävän läheisriippuvaiseksi tällä hetkellä.
