Ja minäpä en luovuttanut! Esikoinen tuli suunnittelematta ja hyvin herkästi, ja ajateltiin, että ok, kakkonen saa sitten tulla heti perään. Luonto oli vaan toista mieltä. Vuosien yrittämisen jälkeen mentiin apua hakemaan, ja selvisi että miehellä siittiöiden laatu koko ajan heikkenee. Mentiin hedelmöityshoitoihin, ja kolmannen hormonihoidon jälkeen sitten tärppäsi. Tyttö täyttää tänään 8 kk ja on mitä suloisin. Isoveli on 7 vuotta, ja osallistuu siskonsa hoitoon ilomielin.
En minä sitä sano, että jokaisen on tehtävä niinkuin me, mutta sen sanon, että jos luomuna ei onnistu, niin on niitä muitakin keinoja. Voihan se olla, että se on hyvin pienestä kiinni! Minulla oli hyvin voivakas "lapsettomuuden" tunne vaikka minulla oli jo yksi. Pienestä tytöstä lähtien minä olin aina kuvitellut, että minulla olisi isona ainakin pari lasta. Se oli hirveätä huomata, että ei se välttämättä näin tulisi olemaan, vaikka vakituisessa parisuhteessa eläisinkin. Nyt tuntuu, että se ei haittaa jos vaikka kolmas jää tulematta, koska nyt minulla on ainakin kaksi. Mutta... vielähän meillä on pari alkiota pakkasessa, kyllä me vielä ne katsotaan...
Tämmöisestä lapsettomuudesta puhutaan aivan liian vähän. Ihan niinkuin meidän pitäisi vaan olla kiitollisia siitä, että on saanut edes yhden lapsen. Tokitoki, tottakai siitä on kiitollinen, mutta minkäs teet, kun sydämessä on vauvan kokoinen aukko?
Sanon vaan, että kyllä sitä oppii arvostamaan omia lapsiaan kun on saanut tehdä työtä niiden saamisen edestä.