A
AAARRGGGHHH
Vieras
Muistaakseni täällä palstalla joku kyseli,miten kertoa Kauhajoen tragediasta 4-5 v lapselle. En lukenut kuin otsikon, en avannut ketjua, koska en ymmärrä miksi tuon ikäiselle pitäisi koko asiasta mitään kertoa, paitsi jos lapsi sattumalta kuulee radiouutisista.
En tiedä miksi, tämänkö aiheen innoittamana päiväkodissa on luettu sitten päiväunisatu, joka käsittelee kuolemaa.
Mikä satu ja millainen lie. Päiväkoti ei ole millään tavalla kristillisellä vakaumuksella toimiva, ruoka"rukous" on joku loru, jonka avulla lapset asettuu vain pöydän ääreen, siirtymälallatus ruokahetkeen.
Päiväunisatu siis ei ole käsitellyt kuolemaa krsitilliseltä kannalta, vaan vain kuolemaa. Asia on jäänyt ahdistamaan 5 vuotiasta.
On meillä kotona kuolemasta puhuttu mutta vain silloin kun lapsi itse asian ottaa puheeksi ja sen verran, kun hän jaksaa kiinnostua.
Nyt, yhtäkkiä, kesken iltapalan, 5-.vuotias sai hysteerisen kohtauksen, huusi suoraa huutoa: itkeekö isät jos lapsi kuolee!
Lapsi ulvoi suoraa huutoa, valui sylissäni, sanoista ei saanut selvää, huusi ja parkui ja ulvoi vain, kohtaus oli hysteerinen. Mä en halua kuolla, mä haluan olla tässä maailmassa vielä, mä en halua kuolla ikinä, mä haluan olla täällä maailmassa aina
Päiväunisadusta on jäänyt vain tämä lause mieleen: isät itkee kun lapsi -tai lapset - kuolee.
Meidän kannalta ajankohta on tosi hyvä, kun isä on työmatkalla, lapsilla ikävä,
ja ilmeisesti ajankohta päiväkodissa liittyy kauhajoen tragediaan.
Aina toitotetaan ettei koulun tai päiväkodin kuulu opettaa sitä tai tätä eikä kasvattaa lapsia vaan nämä on kodin tehtäviä.
Minusta kuolemasta puhuminen on myös kodin tehtävä. Siinä jokainen perhe voi käsitellä asiaa oman vakaumuksensa pohjalta sillä tavalla, mikä on omalle lapselle se "tajuttavin".
Ja jos perheet haluaa puhua lapsilleen maailman tapahtumista, siitä vaan, päiväkodin tehtävä se ei ole.
Jos joku 4 vuotias alkaa kysellä ja puhua päiväkodissa Irakin sodasta ja new yorkin pörssiromahduksesta tai keravan puukottajasta tai kauhajoen tapahtumista, tädit voisi jutella lapsen kanssa keskenään vähäsen ja sanoa, että lapsi juttelisi kotona vanhempiensa kanssa - ja sitten kertoa asiasta vanhemmille, että nämä jatkaisi lapsensa kanssa keskustelua. Mikään yleinen aihe se ei voi olla, koska silloin pitäisi ottaa yleiseksi aiheeksi ihan mikä tahansa, mikä jonkun lapsen mieltä painaa tai mistä joku lapsi on kiinnostunut.
Minusta päiväkodin tehtävä ei ole puhua lapsille kuolemasta. Ei varsinkaan päiväunisadun muodossa. Ja sitten jättää 2-5 vuotiaat lapset sinne säkkipimeään nukkumahuoneeseen, edes himmeää unilamppua ei ole.
On tosi herttasta, kun klo on 22, minun pitäisi päästä suihkuun ja istuin sängyn laidalla 5 vuotiaan kanssa selaamassa sukualbumia ja kertomassa kuolemasta ja syntymästä ja muuta sellaista, mistä lapsi lopulta on ihan sekaisin. Aihe ei ole lähtenyt lapsesta itsestä, vaan on tullut jonkun hiivatin sadun muodossa, mikä on pelottanut, ahdistanut, asiaa ei ole selitetty.
Olin minä vihainen, hiivatin vihainen, jos olisi ollut päiväkoti auki, olisin syöksynyt unipukuiset mukulat kainalossani sinne natkuttamaan.
Huomenna nähdään, tädit!
En tiedä miksi, tämänkö aiheen innoittamana päiväkodissa on luettu sitten päiväunisatu, joka käsittelee kuolemaa.
Mikä satu ja millainen lie. Päiväkoti ei ole millään tavalla kristillisellä vakaumuksella toimiva, ruoka"rukous" on joku loru, jonka avulla lapset asettuu vain pöydän ääreen, siirtymälallatus ruokahetkeen.
Päiväunisatu siis ei ole käsitellyt kuolemaa krsitilliseltä kannalta, vaan vain kuolemaa. Asia on jäänyt ahdistamaan 5 vuotiasta.
On meillä kotona kuolemasta puhuttu mutta vain silloin kun lapsi itse asian ottaa puheeksi ja sen verran, kun hän jaksaa kiinnostua.
Nyt, yhtäkkiä, kesken iltapalan, 5-.vuotias sai hysteerisen kohtauksen, huusi suoraa huutoa: itkeekö isät jos lapsi kuolee!
Lapsi ulvoi suoraa huutoa, valui sylissäni, sanoista ei saanut selvää, huusi ja parkui ja ulvoi vain, kohtaus oli hysteerinen. Mä en halua kuolla, mä haluan olla tässä maailmassa vielä, mä en halua kuolla ikinä, mä haluan olla täällä maailmassa aina
Päiväunisadusta on jäänyt vain tämä lause mieleen: isät itkee kun lapsi -tai lapset - kuolee.
Meidän kannalta ajankohta on tosi hyvä, kun isä on työmatkalla, lapsilla ikävä,
ja ilmeisesti ajankohta päiväkodissa liittyy kauhajoen tragediaan.
Aina toitotetaan ettei koulun tai päiväkodin kuulu opettaa sitä tai tätä eikä kasvattaa lapsia vaan nämä on kodin tehtäviä.
Minusta kuolemasta puhuminen on myös kodin tehtävä. Siinä jokainen perhe voi käsitellä asiaa oman vakaumuksensa pohjalta sillä tavalla, mikä on omalle lapselle se "tajuttavin".
Ja jos perheet haluaa puhua lapsilleen maailman tapahtumista, siitä vaan, päiväkodin tehtävä se ei ole.
Jos joku 4 vuotias alkaa kysellä ja puhua päiväkodissa Irakin sodasta ja new yorkin pörssiromahduksesta tai keravan puukottajasta tai kauhajoen tapahtumista, tädit voisi jutella lapsen kanssa keskenään vähäsen ja sanoa, että lapsi juttelisi kotona vanhempiensa kanssa - ja sitten kertoa asiasta vanhemmille, että nämä jatkaisi lapsensa kanssa keskustelua. Mikään yleinen aihe se ei voi olla, koska silloin pitäisi ottaa yleiseksi aiheeksi ihan mikä tahansa, mikä jonkun lapsen mieltä painaa tai mistä joku lapsi on kiinnostunut.
Minusta päiväkodin tehtävä ei ole puhua lapsille kuolemasta. Ei varsinkaan päiväunisadun muodossa. Ja sitten jättää 2-5 vuotiaat lapset sinne säkkipimeään nukkumahuoneeseen, edes himmeää unilamppua ei ole.
On tosi herttasta, kun klo on 22, minun pitäisi päästä suihkuun ja istuin sängyn laidalla 5 vuotiaan kanssa selaamassa sukualbumia ja kertomassa kuolemasta ja syntymästä ja muuta sellaista, mistä lapsi lopulta on ihan sekaisin. Aihe ei ole lähtenyt lapsesta itsestä, vaan on tullut jonkun hiivatin sadun muodossa, mikä on pelottanut, ahdistanut, asiaa ei ole selitetty.
Olin minä vihainen, hiivatin vihainen, jos olisi ollut päiväkoti auki, olisin syöksynyt unipukuiset mukulat kainalossani sinne natkuttamaan.
Huomenna nähdään, tädit!