Pääsin jo eroon vauvakuumesta, mutta...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja virvatuli
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

virvatuli

Vieras
...nyt se taas nostaa päätään. Järki versus tunne, samainen myllerrys mielessä jälleen kuten aiemmin. Olisi niin paljon helpompaa, jos ikää olisi vaikkapa kymmenen vuotta vähemmän. Periaatteessa pitäisi vain hyväksyä, että minun osaltani juna meni jo ohi, ja onhan noita järkisyitäkin miksi jättää lapsi hankkimatta, mutta mitä tehdä tälle tunnepuolelle. Pelkään vaan niin kovasti, että vielä jonain päivänä jokusen vuoden päästä katuisin katkerasti, jos nyt viimeisinä hetkinä jättäisin yrittämättä. Mutta sitten taas, ei tästä ole kuin viikko, kun olin jo ihan vakavissani suunnittelemassa sterilisaatiota. On tämä vaan niin vaikeaa, miksi ihminen ei onnistu tekemään lopullista päätöstä...
 
Mulla oli vähän tuon tapaisia tunteita neljännen vauvan jälkeen. No viideskin sitten haluttiin ja saatiin. Viidennen jälkeen tunsin kristallin kirkkaasti, että perhe on nyt koossa. Teetinkin sitten sterilisaation. Ei ole yhtään kaduttanut. Neljännen jälkeinen epävarmuus tarkoitti tosiaan, ettei vielä sterilisaatiota ja viidennen jälkeinen varmuus oli se oikea merkki.
Tsemppiä päätöksentekoon ap!
 
Mulla oli vähän tuon tapaisia tunteita neljännen vauvan jälkeen. No viideskin sitten haluttiin ja saatiin. Viidennen jälkeen tunsin kristallin kirkkaasti, että perhe on nyt koossa. Teetinkin sitten sterilisaation. Ei ole yhtään kaduttanut. Neljännen jälkeinen epävarmuus tarkoitti tosiaan, ettei vielä sterilisaatiota ja viidennen jälkeinen varmuus oli se oikea merkki.
Tsemppiä päätöksentekoon ap!

Minullakin oli jonkin aikaa tuollainen kristallinkirkas olo päätöksen suhteen, mutta nyt se epävarmuus taas iski ja mieli on herkillä. Kyllähän tätä tilannetta helpottaisi huomattavasti, jos olisi edes yksi lapsi jo tehtynä. Kiitos tsempeistä, niitä tarvitaan!
 
Mitkä on ne syyt vastaan, mitkä puolesta? Meillä on viimeinen hoitokierros menossa ja hieman ahdistaa ajatus, että tästä tuskin tulee mitään. Että meidän lapsiluku on jo tässä.

Ikä, 41 v, on ainakin heti ensimmäinen syy, kun kaikki riskit kasvavat. Ei ole kroppa eikä henkinen jaksaminen enää samaa luokkaa kuin nuorempana. Riskiä on myös siinä, että raskauden/vauva-ajan myötä sairauteni, joka on ollut vuosikaudet jo ihan oireeton, alkaisi taas oireilla, ehkä pahastikin. Meidän taloudellinen tilanne ei ole mikään ihanteellinen, eikä siihen välttämättä huikeita parannuksia ole tulossa tulevaisuudessakaan. Pelkään myös suunnattomasti sitä, että entä jos meidän suhde ei vauva-arkea ja perhe-elämää kestäisikään, kuten toisilla niinkin voi käydä. Miten sitten jaksaisin yksin.
 
Ei sun ikä ole mikään este. Jos haluat ja pystyt saamaan lapsen niin kannattaa tehdä! Lapsi on parasta mitä elämältä voi saada, joten kannattaa olla ehdottaman varma jos et halua yrittääkään.
 
Eikä suhteen kaatumista kannata pelätä pelätä etukäteen, kun ei niistä voi tietää. erohan voi tulla muutenkin, jos on tullakseen. Jos saisit lapsen niin sehän on tärkein ihminen, ja sitten sulla olisi ainakin se lapsi.
 
Se on kyllä niin vaikeeta tietää, miten pitäis elää.
Mä oon joitain vuosia nuorempi, mutta myös lapseton. Mielessä pyörii, että pitäiskö vaan ymmärtää antaa asian olla. Tosiaan - kestäisikö meidän suhde perhe-elämää, kestäisinkö minä vanhemmuuttaa, olisinko kuitenkin parempi ihminen ilman lasta? Mutta entä kadunko kohta, kun on jo liian myöhäistä?

Vaikeaa tämä on!
Tsemppiä sulle!
 
[QUOTE="misu";29884718]Eikä suhteen kaatumista kannata pelätä pelätä etukäteen, kun ei niistä voi tietää. erohan voi tulla muutenkin, jos on tullakseen. Jos saisit lapsen niin sehän on tärkein ihminen, ja sitten sulla olisi ainakin se lapsi.[/QUOTE]

Minusta on hyvä punnita perheen voimavaroja perheenlisäyksen suhteen. Kamala kohtalo lapselle syntyä pyytämättä jonkun elämän keskipisteeksi, puolison korvaajaksi. Tutuissa on yksi pari, jotka ei kestäny lapsen tuloa. En ihmettele, kun lähivanhempi raportoi monta vuotta lapsen joka sanan ja vessareissun kaikille.
 
ikä ei este...ite 40 ja 2lasta..mieli tekee kolmatta...
jos tiedät että sinulla on sairaus joka voi alkaa oireilemaan raskauden-vauva ajan aikana niin tee selväksi tämä äitiyspolilla,lääkärissä ja neuvolassa niin saat helpommin apua heti kun huudat HEP! silloin asiaan osataan varautua
 
[QUOTE="misu";29884718]Eikä suhteen kaatumista kannata pelätä pelätä etukäteen, kun ei niistä voi tietää. erohan voi tulla muutenkin, jos on tullakseen. Jos saisit lapsen niin sehän on tärkein ihminen, ja sitten sulla olisi ainakin se lapsi.[/QUOTE]

Mutta lapsella taas ei olisi niitä KAHTA tärkeintä ihmistä saman katon alla, mikä on taas mun mielestä tärkein juttu ajatella etukäteen. Jos suhde vetelee viimeisiään, niin ei ole mitään järkeä alkaa haaveilemaan vauvoista.
 
  • Tykkää
Reactions: astrolabe
Ikä, 41 v, on ainakin heti ensimmäinen syy, kun kaikki riskit kasvavat. Ei ole kroppa eikä henkinen jaksaminen enää samaa luokkaa kuin nuorempana. Riskiä on myös siinä, että raskauden/vauva-ajan myötä sairauteni, joka on ollut vuosikaudet jo ihan oireeton, alkaisi taas oireilla, ehkä pahastikin. Meidän taloudellinen tilanne ei ole mikään ihanteellinen, eikä siihen välttämättä huikeita parannuksia ole tulossa tulevaisuudessakaan. Pelkään myös suunnattomasti sitä, että entä jos meidän suhde ei vauva-arkea ja perhe-elämää kestäisikään, kuten toisilla niinkin voi käydä. Miten sitten jaksaisin yksin.

Mä olen raskaana tällä hetkellä ja jaan puolet noista sun huolista! Parisuhteesta ei voi ikinä tietää, talous ei ole paras mahdollinen ja ennen kaikkea miten itse jaksan vauva-arkea ja pikkulapsielämää?

Yritän siis sanoa, että nuo ajatukset voi olla ihan normaaleja meillä jokaisella. Koskaan ei voi ennustaa tulevaa ja mitään täydellistä aikaa saada se vauva ei ole. Elämä voi muuttua vaikka huomenna parempaan tai huonompaan suuntaan ja sitä epävarmuutta on vain kestettävä. Suurin tekijä on kuitenkin se halu saada se lapsi ennemmin tai myöhemmin.

Onko sulla sitten jotain syitä miksi haluaisit sen lapsen vai voittaako nämä vauvaa vastaan olevat syyt ne mennen tullen?
 
[QUOTE="vierailija";29884858]Mä olen raskaana tällä hetkellä ja jaan puolet noista sun huolista! Parisuhteesta ei voi ikinä tietää, talous ei ole paras mahdollinen ja ennen kaikkea miten itse jaksan vauva-arkea ja pikkulapsielämää?

Yritän siis sanoa, että nuo ajatukset voi olla ihan normaaleja meillä jokaisella. Koskaan ei voi ennustaa tulevaa ja mitään täydellistä aikaa saada se vauva ei ole. Elämä voi muuttua vaikka huomenna parempaan tai huonompaan suuntaan ja sitä epävarmuutta on vain kestettävä. Suurin tekijä on kuitenkin se halu saada se lapsi ennemmin tai myöhemmin.

Onko sulla sitten jotain syitä miksi haluaisit sen lapsen vai voittaako nämä vauvaa vastaan olevat syyt ne mennen tullen?[/QUOTE]

Minä koen paljon helpommaksi listata järkisyitä miksi lasta ei kannattaisi hankkia, kuin listata syitä miksi lapsen haluaisin. Ne haluamissyyt kun perustuvat niin syviin tunteisiin. Tällä hetkellä taas kun lapsenkaipuu nostaa päätään, niin pelkkä ajatus siitä etten saisi koskaan kokea millaista on olla äiti, että jäisin paitsi lapsen rakkaudesta äitiä kohtaan, jo se tuntuu aika lohduttomalta.

Tavallaan osaan ajatella niinkin, että nämä ajatukseni saattavat olla ihan normaaleja monellakin äitiyttä suunnittelevalla, mutta toisaalta taas mieleni ja vaakakuppini niin herkästi keskittyvät vain noihin järkisyihin.
 
Ikä, 41 v, on ainakin heti ensimmäinen syy, kun kaikki riskit kasvavat. Ei ole kroppa eikä henkinen jaksaminen enää samaa luokkaa kuin nuorempana. Riskiä on myös siinä, että raskauden/vauva-ajan myötä sairauteni, joka on ollut vuosikaudet jo ihan oireeton, alkaisi taas oireilla, ehkä pahastikin. Meidän taloudellinen tilanne ei ole mikään ihanteellinen, eikä siihen välttämättä huikeita parannuksia ole tulossa tulevaisuudessakaan. Pelkään myös suunnattomasti sitä, että entä jos meidän suhde ei vauva-arkea ja perhe-elämää kestäisikään, kuten toisilla niinkin voi käydä. Miten sitten jaksaisin yksin.

Kannattaa huomioida myös Downin syndrooman riski. Sehän on ikäiselläsi aika korkea jo. 20-vuotiaiden äitien lapsista 1/2000 on down, 35v 1/200, 45v jo 1/30.
Itselläni oli vähän samanlaista räpiköintiä jossakin vaiheessa, kun oli päätetty, että perhe on kasassa (4 lasta). Se vauvakuume oli jotain viime hetken panikointia ja meni ohi nostettuaan päätään muutaman kerran. Nyt olen todella onnellinen, etten enää siihen vauvarumbaan lähtenyt ja tuntuu, että se oli paras ratkaisu myös muille lapsille. On niin helppo mennä ja tulla perheenä minne hyvänsä ja myöskin pelkästään pariskuntana mm. matkustaa, kun isot raaskii jättää hoitoon kevyin mielin. Vauvan kanssa se ekat kolme vuotta on sitä järjettömyyttä ja jonkinlaista elämän epäjärjestystä, puhumattakaan siitä, jos vauva olisikin ollut esim. kehitysvammainen.
 
Minusta on hyvä punnita perheen voimavaroja perheenlisäyksen suhteen. Kamala kohtalo lapselle syntyä pyytämättä jonkun elämän keskipisteeksi, puolison korvaajaksi. Tutuissa on yksi pari, jotka ei kestäny lapsen tuloa. En ihmettele, kun lähivanhempi raportoi monta vuotta lapsen joka sanan ja vessareissun kaikille.

Kamalampaa on pitää puolisoa lastaan tärkeämpänä. Se on sairasta ja luonnotonta.
 
Minusta on hyvä punnita perheen voimavaroja perheenlisäyksen suhteen. Kamala kohtalo lapselle syntyä pyytämättä jonkun elämän keskipisteeksi, puolison korvaajaksi. Tutuissa on yksi pari, jotka ei kestäny lapsen tuloa. En ihmettele, kun lähivanhempi raportoi monta vuotta lapsen joka sanan ja vessareissun kaikille.

Kamala syntyä tärkeimmäksi ihmiseksi? Tuskin. Tietenkin on hyvä ja täytyykin pohtia voimavaroja, mutta tosiasia on että siihenkin pitää varautua että SAATTAA joskus jäädä lapsen kanssa yksin. Puoliso voi kuollakin.

Mulla on maailman paras mies, ensimmäiseni, enkä usko eroa koskaan tulevan. Mutta VARMA en voi olla. ja lapset on mulle kaikista tärkeimmät, aina.
 
[QUOTE="misu";29885046]Eihän ap sanonut että hänen suhde vetelee viimeisiään. Silloin en tietenkään kehoittaisi hankkimaan lasta.[/QUOTE]

Ei, ei tosiaankaan vetele viimeisiään. Jos niin olisi, niin pientäkään harkintaa lapsen hankkimisesta ei taatusti olisi.
 
Josko onkin vain kyse siitä uskallatko todella luopua siitä lapsiajatuksesta - kun tähän asti olet saanut olla mukavan päättämättömyyden tilassa.

Nyt pitäisi tehdä päätös. (Oikeastaan kyllä ajattelen, että päätöksesi on jo tehty. 41-vuotiaana.)

Mieti niitä muita tapoja joilla olla produktiivinen, tuottava ja jatkava. Miten vaikutat ympäristöösi arvoinesi, läsnäolollasi ja valinnoillasi. Maailma jatkuu vaikka geenisi sinun kauttasi ehkä eivät. Sisarustesi, serkkujesi lapsissa jatkuvat nekin.

Maailma tarvitsee myös ihmisiä jotka eivät ole maha pystyssä ja imetä kaiken aikaa. Rakennat ehkä yhteiskuntaa työn ja harrastusten, ystävyyksien ja verkoston kautta. Nauti elämästäsi ja arvosta sitä.

Halit.
 
Mitä mieltä miehesi on asiasta? Voisihan vauvalle antaa mahdollisuuden ja antaa luonnon päättää puolestanne.

Itse pähkäilen kakkosen hankintaa. Järkevästi ajateluna ei kannata, mutta... Meillä mies ei ole innostunut toisen lapsen hankinnasta, joten todennäköisesti se jää vain ajatuksen asteelle. Olen huomannut, että tunteeni asiasta vaihtelevat voimakkaasti kierron mukaan.
 
Ikä, 41 v, on ainakin heti ensimmäinen syy, kun kaikki riskit kasvavat. Ei ole kroppa eikä henkinen jaksaminen enää samaa luokkaa kuin nuorempana. Riskiä on myös siinä, että raskauden/vauva-ajan myötä sairauteni, joka on ollut vuosikaudet jo ihan oireeton, alkaisi taas oireilla, ehkä pahastikin. Meidän taloudellinen tilanne ei ole mikään ihanteellinen, eikä siihen välttämättä huikeita parannuksia ole tulossa tulevaisuudessakaan. Pelkään myös suunnattomasti sitä, että entä jos meidän suhde ei vauva-arkea ja perhe-elämää kestäisikään, kuten toisilla niinkin voi käydä. Miten sitten jaksaisin yksin.

Itse ajattelen tällä hetkellä että oma kiintiöni on täysi, mutta never say never...kuitenkin faktinen asia omalla kohdallani on se että kun viimeisin täyttää 18 olen jo yli viiden kymmenen, niin kysyn itseltäni että haluanko vielä lapsia olevan kotona kun täytän 55+ vai haluanko jo alkaa nauttimaan ns. laatuajasta ilman sen suurempia stressejä kotinurkissa? Nyt täytän 35 ja seuraavaksi juna kääntyy kohti neljääkymppiä ja mitä lähemmäs tuo seuraava vuosikymmen tulee niin sen epätodennäköisemmäksi oma haluni lisälapsiin tulee, lisäksi myöskään taloudellinen kantokyky ei riitä enää suurempaan katraaseen...Tällä hetkellä käytän 1200€/kk elatusmaksuihin, ja lisäksi nykyisen perheeni pärjääminen pitää turvata. Tosin elämä on muutakin kuin ekonomiaa, mutta ja mutta, ehdottomasti ei, mutta kuitenkin ehkä...pitää harkita jos Rva:lla pää kääntyy, mikä onnekseni nyt kanssani samassa asennossa. Olemme kuitenkin puhuneet tästä ja uskon vakaasti että me olemme ns. 2+1 ydinperhe maailman tappiin.
 

Yhteistyössä