Pääseekö ikinä lopullisesti yli elämänsä rakkaudesta?

[Sinä vain]

Erosta on yli 5v, jonka jälkeen olemme tahoillamme seurustelleet vakavastikin muiden kanssa. Meillä on kaksi yhteistä lasta, exällä lapsia muidenkin kanssa.

Ikinä en häntä ottaisi takaisin, sillä hän petti minua lähes koko suhteemme ajan ja jätti minut henkisesti yksin. Ero on paras ratkaisu elämässäni.

Se ei silti koskaan lopullisesti poistanut sitä kaipuuta miestä kohtaan. Tulenko koskaan löytämään miestä, jota rakastaisin yhtä syvästi ja vakaasti? Tulenko pääsemään yli lopullisesti näistä tunteista edes lasten kasvettua aikuisiksi?

En vertaile nykyisiä miehiä exään. Enkä edes muistele yhteisiä aikoja oikeastaan koskaan. Käsittelin eroa monta vuotta, ja viimeiset kaksi vuotta ovat vasta olleet sellaisia, että koen päässeni hänestä yli.

Nykyään noin kerran vuoteen tulee suru ja ikävä. Kaipaan jollain tasolla miestä, kaipaan myös sitä perhettä joka olimme yhdessä lastemme kanssa.

 

[pokkura]

En usko että siitä järisyttävästä tosirakkaudesta koskaan pääsee lopullisesti yli. Mutta omaa ajattelua voi yrittää muuttaa... Itse aina mietin miten ihania ne hetket oli ja miksi se loppui. Yleensä se kun miettii loppumisen syytä niin riittää, syy on yleensä aika hyvä.

 

["Hömelö"]

Olisko niin että sä rakastit sitä miestä mikskä sä luulit eksääs, et niinkään sitä todellista miestä? Toki mä ymmärrän että on vaikee jättää taakse tärkee osa elämää, missä on tehty yhteisiä lapsia ja etenkin jos sitä kesti monia vuosia. Nää on tietysti tosi henkilökohtaisia juttuja, mutta uskoisin että kun jonkun aivan ihanan ihmisen kohtaa, se entinenkin unohtuu vielä paremmin. Mä en usko siihen yhteen oikeaan, enemmänkin siihen että sitoutuu siihen yhteen ja samaan. Mutta jos homma ei toimi niin sitten se ei vaan toimi ja toivon mukaan saa joskus uuden mahdollisuuden jonkun toisen kanssa. Tuskin omien lasten toisesta vanhemmasta koskaan ihan sataprosenttisesti pääsee yli niin ettei ikinä mieti että mimmosta meidän elämä olis ollu jos niitä isoja virheitä ei olis tehty ja oltais saatu pitää ehjä perhe. Eikä se tarkota sitä että kyseistä ihmistä oikeesti takasin ottais ja jostain toisesta välittäis vielä paljon enemmän. Varmaan moni tulee kans varovaisemmaks ja vähän ehkä kyynisemmäks jos omasta mielestä se elämän rakkaus kaatuukin johonkin, etenkin pettämiseen.

 

[ppp]

Oma ensirakkaus on kans sellainen, että vaikka tiedät ettei meidän suhde toimis millään, enkä edes haluaisi yrittää uudelleen, niin silti huonoina hetkinä niitä aikoja kaihoten muistelee ja suree eroa.
Jotenkin outoa.

Ja tiedän että aina tulen tätä miestä kohtaan kokemaan jotain lämpimiä tunteita, ei tosin seksuaalisia. Vaan jotenkin ollaan samaa perhettä, melkein kuin joku veli (ei nyt ihan kuitenkaan ) tai tositositosi hyvä ystävä. Aina olisin hänen tukena jos vain minulta sitä pyytäisi. Mitä ei kyllä tule tapahtumaan koska hän muuttanut toiselle puolelle Suome jne. Mutta teoriassa kuitenkin

 

[Sinä vain]

Mä yleensä annan sen tunteen tulla ja se kestää päivän pari. Aikaa on kulunut sen verran, etten jää enää jumiin tunteisiin. Mutta toi on kyllä hyvä keino muistuttaa itseään miksi ero tuli.
Ja olenpahan saanut ainakin kerran rakastaa syvästi, vaikken koskaan enää kokisi vastaavanlaista.

 

[Sinä vain]

Toi muuten pitää myös paikkansa! Mä luulin sen miehen olevan parempi ja erilainen kuin hän todellisuudessa oli. Omat kuvitelmat poikkesi todellisuudesta rajusti. Olin nuori ja naivi ja kuvittelin kaikenlaista.
Helpompi olisi jättää taakse lopullisesti, jos ei olisi yhteisiä lapsia. Meillä on huonot välit eikä nähdä kuin pari kertaa vuodessa pikaisesti. Se on mun onni. Tunneihmisenä voisin kuvitella muuten olevan vieläkin haastellisempaa käsitellä asiaa.
Enkä todellakaan ole vieläkään löytänyt vierelleni ihmistä, kenen kanssa tuntisin olevani puhtaasti onnellinen. Onneksi osaan olla onnellinen sinkkuna. Ei ole tarvetta kiiruhtaa suhteeseen enää vain todetakseen, että paskaan astuin taas kerran.