E
elämässään epäonnistunut
Vieras
Tällä aloituksella ei ole oikeastaan muuta tarkoitusta kuin avautua ja helpottaa ehkä siten vähän mielipahaa ja alemmudentunnetta.
Opiskelen tällä hetkellä kolmatta ammattiani. Ensimmäinen ei työllistänyt, toinen työllisti pelkkään pätkätyöhelvettiin ja nyt sitten aloitin viime syksynä jälleen puhtaalta pöydältä. Ikää on 31 vuotta.
Enimmäkseen pidän opiskelusta, se on mukavaa puuhaa ja vaikka taloudellisesti tekeekin tiukkaa niin en ole velkaantunut ja pärjään kohtuullisen mukavasti. Kun keskityn opiskeluuni niin olen oikeastaan aika tyytyväinen elämääni.
Mutta pakko se on myöntää että olen kateellinen ystävilleni joilla on ollut jo vuosia vakityö, löytyy autot ja omistusasunnot jne. Siinä on kaksi suurinta unelmaani: vakityö ja oma asunto. Välillä ystäväni (esim eilen) harkitsemattomasti ja varmasti tarkoittamatta pahaa muistuttavat minua siitä mitä heillä on, mitä minä haluaisin mutta mitä en ole yrityksistäni huolimatta saanut ja se nostaa pelon siitä että en tule koskaan saavuttamaan noita kahta asiaa.
Eilen tapasin erästä ystävääni ja hän kyseli miten opinnot sujuvat. Oikein hyvin, vastasin. Sitten hän huokasi että opiskelu on varmasti inspiroivaa, mutta kyllä hän kuitenkin pitää enemmän omasta elämäntilanteestaan, ei houkuttaisi opintotuki eikä vuokralla asuminen. Vaikka tiedän että hän ei todellakaan tarkoita pahalla eikä varmasti edes tiedä mitä tunteita tuo minussa aiheuttaa, se sattui.
Nyt tuntuu taas siltä kuin koko elämä olisi jo menetetty. Pettymys itseeni ja "menestymättömyyteeni" jyllää ja itken vain sitä että entä jos tämänkin jälkeen päädyn tekemään määräaikaisuutta, osa-aikaisuutta tai kaikkein pahinta: keikkatyötä. Tai entä jos en työllisty ollenkaan? Tällä hetkellä on lohduttoman toivoton olo. En ole masentunut tai mitään mutta välillä elämässä epäonnistumisen tunne tulee ja iskee vasten kasvoja niin että on hankala pysyä positiivisena...
Opiskelen tällä hetkellä kolmatta ammattiani. Ensimmäinen ei työllistänyt, toinen työllisti pelkkään pätkätyöhelvettiin ja nyt sitten aloitin viime syksynä jälleen puhtaalta pöydältä. Ikää on 31 vuotta.
Enimmäkseen pidän opiskelusta, se on mukavaa puuhaa ja vaikka taloudellisesti tekeekin tiukkaa niin en ole velkaantunut ja pärjään kohtuullisen mukavasti. Kun keskityn opiskeluuni niin olen oikeastaan aika tyytyväinen elämääni.
Mutta pakko se on myöntää että olen kateellinen ystävilleni joilla on ollut jo vuosia vakityö, löytyy autot ja omistusasunnot jne. Siinä on kaksi suurinta unelmaani: vakityö ja oma asunto. Välillä ystäväni (esim eilen) harkitsemattomasti ja varmasti tarkoittamatta pahaa muistuttavat minua siitä mitä heillä on, mitä minä haluaisin mutta mitä en ole yrityksistäni huolimatta saanut ja se nostaa pelon siitä että en tule koskaan saavuttamaan noita kahta asiaa.
Eilen tapasin erästä ystävääni ja hän kyseli miten opinnot sujuvat. Oikein hyvin, vastasin. Sitten hän huokasi että opiskelu on varmasti inspiroivaa, mutta kyllä hän kuitenkin pitää enemmän omasta elämäntilanteestaan, ei houkuttaisi opintotuki eikä vuokralla asuminen. Vaikka tiedän että hän ei todellakaan tarkoita pahalla eikä varmasti edes tiedä mitä tunteita tuo minussa aiheuttaa, se sattui.
Nyt tuntuu taas siltä kuin koko elämä olisi jo menetetty. Pettymys itseeni ja "menestymättömyyteeni" jyllää ja itken vain sitä että entä jos tämänkin jälkeen päädyn tekemään määräaikaisuutta, osa-aikaisuutta tai kaikkein pahinta: keikkatyötä. Tai entä jos en työllisty ollenkaan? Tällä hetkellä on lohduttoman toivoton olo. En ole masentunut tai mitään mutta välillä elämässä epäonnistumisen tunne tulee ja iskee vasten kasvoja niin että on hankala pysyä positiivisena...
