P
Pohtija
Vieras
Onko täällä ketään muuta, joka ajattelee, että asioita ja onnettomuuksia vain joskus tapahtuu, vaikka kuinka yrittäisi varautua, ja vahtia lasta parhaansa mukaan?
Mä itse uskon, että jokaisella meillä on tietty määrä päiviä täällä kuljettavana, ja sitten kun on aika lähteä, niin se tapahtuu olosuhteista huolimatta. On traagista jos lapsi kuolee, mutta joissakin tilanteissa ei vanhemmankaan läsnäolo pelasta tilannetta (tämän kesän hukkumiset jne.)
Ehkä jos kyseinen lapsi ei olisi hukkunut, hän olisi saattanut kuolla vaikka auto-onnettomuudessa samana päivänä.
Ennenkaikkea: syyllistäminen on aivan turhaa. Vanhemmat kantavat suurimman taakkansa jo menetyksessä itsessään.
Tietysti jos esimerkiksi aikuinen ihminen tieten tahtoen matkustaa vaikka sota-alueelle, se on eri asia, ja ns. kohtalon uhmaamista.
Toki lasta voi vahtia ja pitääkin, mutta pointtini oli se, että joskus asioita vain tapahtuu, niitä surullisiakin!
Mä itse uskon, että jokaisella meillä on tietty määrä päiviä täällä kuljettavana, ja sitten kun on aika lähteä, niin se tapahtuu olosuhteista huolimatta. On traagista jos lapsi kuolee, mutta joissakin tilanteissa ei vanhemmankaan läsnäolo pelasta tilannetta (tämän kesän hukkumiset jne.)
Ehkä jos kyseinen lapsi ei olisi hukkunut, hän olisi saattanut kuolla vaikka auto-onnettomuudessa samana päivänä.
Ennenkaikkea: syyllistäminen on aivan turhaa. Vanhemmat kantavat suurimman taakkansa jo menetyksessä itsessään.
Tietysti jos esimerkiksi aikuinen ihminen tieten tahtoen matkustaa vaikka sota-alueelle, se on eri asia, ja ns. kohtalon uhmaamista.
Toki lasta voi vahtia ja pitääkin, mutta pointtini oli se, että joskus asioita vain tapahtuu, niitä surullisiakin!
