onnen kieltäminen isovanhemmilta

[PikkuMyyn äiti]

Luin tällä viikolla Aamulehteä ja silmiini sattui yleisöosastolla tekstiviesti, jossa lapseton oli valittevasti loukkaantunut siitä, kun jonkun isovanhempi oli esitellyt lapsenlapsensa kuvia lompakostaan hänelle...
Ymmärrän,että lapsettomuus on suuri suru ja sain ainokaiseni itsekin vanhemmalla iällä mieheni kanssa.
Mutta minusta se on kohtuutonta,että isovanhempienkin pitäisi pitää onnen kynttiläänsä ja iloa lapsenlapsista tai -lapsesta vakan alla.Sen takia vain,että se loukkaa jotakin herkkää lapsetonta...sen ymmärrän,että ei välttämättä halua kuunnella, jonkun vanhemman tai vanhempien keskustelun pyörimistä lastensa ympärillä.
Isovanhemmille onni ja ilo lapsenlapsista suotakoon...
Oman lapseni mummu tuli mummuksi reilusti yli 80-vuotiaana ja ei onnellisempaa mummoa voi maanpäällä olla .Ja tiedän kuinka hänen siskonsa kokee kipeänä,että hänellä ei ole lapsenlapsia vaikka on itsellään lapsia. Onneksi tämä meidän lapsi on hänenkin "lapsenlapsensa".
Sekin voi olla suru,ettei koskaan tule isovanhemmaksi ei siemenestä eikä taimesta kasvatetulle lapselle !
Ja vaikka lapsikin on se ei tuo täyttä onnea mukanaan,meille on vain annettu mahdollisuus kasvattaa hetki arvokasta ihmistaimea luonamme ei omistaa...
Itse olen iloinen,joskus joku esittelee isovanhempana lapsenlapsiaan...vaikka itse ajattelin eräässä vaiheessa jäävänä lapsettomaksi, mutta onneksi niin ei käynyt.
Kaikkien haaveista tottatulkoon
:flower:

 

[RouvaHuldaHuoleton]

Minusta on hyvin itsekästä ajattelua, että muiden onni on itseltä pois. Eli yhdyn ap mielipiteeseen. Itse olen lapsettomuudesta kärsinyt ennen esikoistani vuosikausia joten myös minä olen saanut osakseni mielipahaa monella tapaa. Mutta koskaan ei olisi tullut mieleeni, että minun takiani jonkun olisi hillittävä tai piiloteltava onneaan, ei vanhempien eikä isovanhempien!

Ymmärrän toki että meitä surijoitakin on monenlaisia, mutta ihmisiä ollaan kaikki. Joskus järjen on voitettava tunteet, jos ei helpolla niin sitten väkisin. Eli kyllä itseään voi "torua" tai patistaa, jos näyttää että mieli järkähtää elämän normaaleissa tilanteissa. Silloin, jos jokainen lapsen kanssa kulkeva tai lapsestaan nauttiva ihminen ja ahdistuksen aikaan, on syytä miettiä onko kriisi jo liian syvä ja apua tarpeen.

En siis väheksy kenenkään surua, mutta kokemuksesta voin sanoa että itsensä eteen voi tehdä paljon, omaan ajattelutapaan ja sitä kautta tunteisiin voi vaikuttaa - myös siellä surun aallonpohjalla.