Yksittäisiä, häviäviä hetkiä lukuun ottamatta en ole ollut onnellinen vuosikymmeniin. Tuskin enää muistan mitä onnellisuus onkaan. Nyt näen vain apatiaa ja tätä samaa edessäni. Vuodet hupenevat ja tuskin enää löydän sitä onnellista elämää tai syytä sitä edes tavoitella. Mistä se onni muka tulee?
Mistäkö onni tulee? Muistan vanhan lasten runon oli kerran onnimanni onnimannilla matikka matikalla maitopyörä maitopyörällä pytikkä...
Jatkoa lorulle en enää muista.
Mielestäni nauraminen ei ole merkki onnesta. Olin aiemmin kova nauramaan ja vitsailemaan. Kai oli perua savolaisuudestani.
Nuorena juoksin onnen perässä ja tapasin aviomieheni Happy Days ravintolassa. Tykkäsin tv-sarjasta Happy Days. Olin aina iloinen ja olin kuluisa hymystäni.
Sitten pilvet kasautuivat onneni taivaalle ja salamoi ja räiskyi.
Olin vielä vihaisempi kuin Nasse-setä Spede Showssa.
Minulle nykyään onni merkitse toisia asioita.
Elän hiljaista ja vaatimatonta elämää. Seuraan maailman tapahtumia enkä välttele ikäviä asioita. Katsoin eilen Sky News-lähetystä sairaalasta, jossa näytettiin elämästään koronan takia kamppsilevia potilaita. Yksi ei selvinnyt vaan kuskattiin sinisen pressun alla kylmiöön.
Olin ulkomailla lentojumissa. Istuin sitten monta tuntia jatkolennolla Pariisin lentokentällä. Kuvittelin miten kenttä kuhisi elämää ennen koronaa. Kaikki liikkeet oli suljettu ja ihmiset ostivat virvokkeita automaateista. Söin tyttäreni evääksi antamia mulperimarjoja, jotka maistuivat ihanalta.
Kovien elämänkokemusteni jälkeen iloitsen ihan tavallisista asioista. En kaipaa mitään entisestä elämästäni.
Minua ei kenenkään tarvitse viihdyttää eikä kiihdyttää.
Heräsin aamulla uneen, joka toistuu usein.
Menneisyydestäni aina putkahtaa mies, joka puhuu minulle kauniisti. Joskus mietin pitäisikö minun ottaa häneen joskus yhteyttää ja pyytää tökeröä käytöstäni anteeksi.
Kun ihminen on elämässään hakoteillä, syyttömät saavat kärsiä töykeydestä.
Haavoilla ei enää luota toisten hyvyyteen.
Minä uskon edelleen hyvyyteen.
Ei kukaan ole lopulta paha.
Elämän tarkoitus ei ole jatkuva onnen tila.
Kun pidin tyttärentytärtäni sylissä ja hän parkui annoin lapsen äidin syliin.
Olen itse aina kaivannut hellää syliä. Niitä riitti nuoruudessani. Tein pitkän matkan omaan itseeni. Ensin pitää löytää sisin itsensä. Sitten vasta hyväksyy muut karvoineen päivineen.
Tykkään edelleen Smile-biisistä.
Luulin jo, että olen päässyt eroon nettilörpöttelystä.