Toggle sidebar

onks tää nyt edes normaalia (sis. valitusta)

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Turkilmas
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
T

Turkilmas

Vieras
Mua pelottaa ihan kauheesti tulevan vauvan syntyminen. Oikeesti, mitä lähempänä h-hetkeä ollaan, sitä enemmän mä kauhulla mietin tulevaa vauva-aikaa. Suurin osa ajatuksista on negatiivisia: jatkuvaa vaipanvaihtoa, imettämistä, yövalvomista jne. Tuntuu ettei millään jaksa tuota kaikkea ja pelottaa oikeesti.

Mistäs tää tällainen nyt tulee?? Ottaa huomioon että tätä vauvaa "tehtiin" lähes 3 vuotta ja mä olen ollut kaikista vastoinkäymisistä ja vaikeuksista huolimatta äärettömän onnellinen raskaudesta.

Miksi nyt kun ollaan loppusuoralla iskeekin suoranainen paniikki? Hirvittävä syyllisyys vielä omista tunteistakin :ashamed:
 
Tuntuu vaan niin pahalta ettei osaa olla edes innoissaan. Aina vaan alkaa pelottamaan kun miettii että se vauva oikeesti syntyy viimeistään reilun kuukauden päästä. Ja jotenkin ei vaan osaa käsitää että meitä todellakin on pian 4 tässä + tietty meen koira. 7 vuotta ollaan eletty kolmestaan ja kohta meitä on 4. Tuntuu että kaikki muuttuu niin täysin ja pelottaa jo valmiiksi kaikki tulevat hoitoon kuljetukset ja sairastelut ja kaikki....ja niihinhän menee vielä ikuisuus, vauva kun ei oikeesti oo edes syntynyt vielä.

 
Ihanaa etten ole ajatuksieni kanssa yksin. Kirjoitin asiasta jo aiemmin tänään, mutta en sitten uskaltanut lähettää tekstiä. Pelkäsin että mä olen ainoa äiti maailmassa joka on näin epäkiitollinen suuresta onnestaan :ashamed: .

kai tää tosiaan menee ohi ja varmaan osaltaan vaikuttaa tää hemmetin vaikea raskaus. Pelottaa mitä sitten on vauva-aika kun jo pelkkä raskaus on ollut yhtä helvettiä. Ja varmaan vaikuttaa myös univelat. Mä kun en enää pysty nukkumaan, kaikki paikat on tulessa (ihan uskomaton kipu päällä koko ajan) ja levottomat jalat+närästys vielä lisäkiusana :(
 
Mulla samat mietteet, lisäksi olen tosi masentunut, ajattelen koko ajan kaikkea kauheaa, että kuolen ja mies jää lasten kanssa tai että lapsi on sairas jne.... Miten voi onnellinen raskaus muuttua näin?
 
voih, et ole eka etkä varmsti viimonen. Elämänmuutos voi olla pelottavaa, mutta älä huoli.....varmasti mieliala muuttuu, kun on vauva sylissä. Toisaalta, eihän niissä sinun ajatuksissa ole mitään pahaa......näinhän se on, kaikki muuttuu vauvan myötä.
 
On normaalia uskaltaisin veikata.
Miekin muistan omasta raskausajasta et välillä olin onneni kukkuloilla ja en olis malttanut odottaa vauvan syntymistä ja välillä iski paniikki, et ei en mie tätä haluakkaan, et se on varsin ihan kauheeta :ashamed:
Mut nyt poika 5,5kk enkä hetkeäkään ole katunut tai vaihtais pois =)

:hug:
 
Alkuperäinen kirjoittaja harmaa:
Mulla samat mietteet, lisäksi olen tosi masentunut, ajattelen koko ajan kaikkea kauheaa, että kuolen ja mies jää lasten kanssa tai että lapsi on sairas jne.... Miten voi onnellinen raskaus muuttua näin?
Click to expand...

:hug: :hug: Mulla ei ihan noin ikäviä ajatuksia ole, mutta mietin vaan että voiskohan tässä vaiheessa hormoonit kiusata vielä pikkuisen ekstrana? Ne ja pelko tulevasta sekoittaa päätä. Ja mulla ainakin ihan taatusti tuo väsymys vaikuttaa, se vaikuttaa mulla yleensäkin mielialaan eikä oo kivaa kun ei vaan tosiaan pysty nukkumaan kuin pieniä pätkiä.

Sun kannattaa koittaa puhua vaikka miehesi kanssa asioista. Mua ainakin helpotti jo se että täällä kirjoitettiin että negatiiviset ajatukset on normaaleita. Voisko sulla vielä auttaa kun puhuisit peloistasi miehen kanssa tai vaikka neuvolassa kerrot?

Kyllä kai tää tästä iloksi muuttuu, meillä molemmilla :hug:
 
Ihan normaalia ajatusta tuo on mun mielestä,itsekkin ajattelin kun kuopusta odotin niin monta viikkoa että en mä sittenkään halua toista lasta,siis...miten ihminen voikin sillain aatella :headwall:

Mullakin oli esikoisesta la 7.7.vuosi oli vaan -99 :D
 
mäkin muuten oon jo muutamana yönä aatellu et haluuks mä tätä nyt oikeesti, mitä jos kaikki meneekin jotenkin ihan huonosti ja erotaan miehenkin kans ja vaikka mitä kauheuksia sitä on tullut aateltua mut kai se vaan kuuluu tähän raskausaikaan...
Tsemppiä sinne, ja muuten hyvä LA, mulla synttärit 6.7 :)
 
Kiitos tosi paljon kaikille jotka viitseitte vastailla. Valtava syyllisyyden taakka taas vähän helpotti ja toisaalta aloin miettimään sitä pientä joka masussa potkii. Kyllähän sitä ihminen jaksaa vaikka mitä, eikä toisaalta oo mitenkään sanottua että vauva-aika edes olis ylitsepääsemättömän raskasta. Nyt sitä miettii vaan sitä työtaakkaa eikä lainkaan sitä mitä kaikkea hyvää ja ihanaa se vauva tuo tullessaan.

Onneks uskalsin tehdä aloituksen, tuli heti parempi mieli kun täällä purki tuntojaan. Kiitos kaikille :hug: :hug:
 
Mistähän tää idyllinen äitiysmyytti oikeen saa tuota " virtaa" että se aina vaan elää kuvitelmana äitiyden onnesta yhä uusien sukupolvien päässä!? Äitiyshän on oikeesti kovaa työtä yö valvomisineen ja hormoonimuutoksineen kaikkineen. Idylliä ja ihmettä siinä on vain se suuri rakkauden määrä sitä syntyvää kohtaan,se mistä ja miten se tulee??? ;)
 
Mulla masusussa yllätys vauva, la juhannuksena. Missään vaiheessa en ole osannut iloita vauvasta. Masennus vaivaa. Selän kanssa oli ongelmia jo ennen raskautta. kaksi edellsitä synnytystä on ollut helppoja, mutta silti tämä kolmas pelottaa todella kovin. Tai lähinnä kaikki mikä voi mennä pieleen. Pelkään etten ehdi sairaalaan, pelkään repeytymistä... äääk... Vauva arkea en ole edes ajatellut. Mä kyllä tajuan että vauva tulee kesällä, mutta sitten jo murehdin töihin paluuta ja taloudellista tilannetta. Eli hyppään kokonaan vauva arjen ylitse. En pysty ajattelemaan vauva arkea. Psykiatrin kanssa näitä on juteltu. Mutta ei se siitä muutu. Mä koen jatkuvaa syyllisyyttä tekemättömistä töistä niin kotona kuin muutkin vastuullani olevat jutut. Koen että vauva tulee, mutta silti en itse ole vielä siihen valmis. Koen syyllisyyttä että synnytän ylipäätään vauvan tähän elämän tilanteeseen, jossa mun oma terveys on kiikun kaakun jo ennestää ja synnytyksessäkin voi sattua taas ties mitä....
 
Hyvä Emiilia että kirjoitit asiasta ja että olet hakenut apua tilanteeseesi. Ja toivottavasti sulla nuo tunteet helpottaa sitten kun vauva on syntynyt. Toivottavasti kaikki menee synnytyksessä hyvin. :hug:

Aloin muistelemaan esikoisen syntymää. Mulle pamahti silloin ihan älyttömän paha masennus päälle ja se jatkui armottomat 3 vuotta ennen kuin alkoi helpottaa. Muistan miten kärvistelin kaikkien ikävien ajatusten ja tunteiden keskellä, eikä ollut ketään kelle puhua.

Kävin sellaisessa seurakunnan äiti-lapsi-kerhossa ja siellä sitten kerran keräsin kaiken rohkeuteni ja kysyin että onko jollakin toisella äidillä ollut raskasta ja että onko edes välillä tuntunut pahalta. Siinä oli kymmenisen äitiä pöydän ääressä ja heistä jokainen kielsi täysin tunteneensa mitään negatiivista. Katselivat mua suunnilleen paheksuen ja mun olis tehnyt mieli vajota pöydän alle.

Kunpa olis jo silloin ollut internet meillä käytössä ja olis voinut kysellä tällaisilta keskustelupalstoilta kokemuksia. Kun tuo 10 äitiä on vielä aika pieni otanta, mutta sen perusteella mä vajosin täysin alas. Tunsin olevani maailman ainoa äiti huonon oloni kanssa ja se ei mitenkään helpottanut oloa.

Tuli vaan mieleen Emiilia että kannattaa hakea vertaistukea myös täältä netistä, täällähän on vaikka mitä foorumeita joista löydät takuulla samoin tuntevia ihmisiä :hug:
 
Kyllä olen tänne(kin) kirjoitellut asioistani. Ja yksi palstalainen sai mun valitus ryöpyn niskaansakin kun tapaamisessa oltiin, kiitos hänelle siitä.

Vaikeinta on hyväksyä oma kynemättömyys. se että ennen niin aktiivinen ja touhuava ihminen on nykyään vain varjo siitä. Ja tässä vielä pitäisi jotenkin saada kolmilapsisen perheen arkikin pyörimään. Miehen kanssa onneksi menee taas paremmin, mutta kun hänkin alkaa väsymään. Kaksi väsynyttä aikuista ja kolme pientä lasta. Juu tiedän itse olemme lapsista päätöksen tehneet, mutta silti. Tämä kolmas varsinkin oli täysi yllätys. Ajatus kolmannesta oli kyllä, mutta ei vielä. Minun piti eka saada oma terveys kuntoon ja talous korjattua kolmen kotivuoden jälkeen. Mutta ei....

No vauva tulee nyt sitten kesällä ja jotenkin taas rämmitään eteenpäin. Tiedän että selviämme ja jotenkin jaksamme, mutta rankkaa on taas tiedossa. Jotenkin vaan just jatkuva taistelu ja kituuttaminen eteenpäin väsyttää.
 
No hyvä kuitenkin että olet tosiaan puhunut ja purkanut. Ainakin mulle se on se kaikkein parhain keino selvitä ongelmista.

Ja tuosta kykenemättömyydestä: mä olen vähän samaa potenut nyt kun oon ollut aika väsynyt ja itsekeskeinen tän raskauden kanssa. On tuntunut etten jaksa satsata poikaan lainkaan niin paljoa kuin pitäisi. Mutta vaikka te olette nyt miehenne kanssa väsyneitä, niin ihminen jaksaa vaikka mitä kun on pakko. Jostain kummasta niitä voimavaroja vaan tulee lisää ja varmasti selviätte kolmannestakin lapsesta.

Ja jos vaan mitenkään on mahdollista, niin käyttäkää ihmeessä myös tukiverkostoa. Lapset hoitoon ja lepoa aina tarpeen vaatiessa. Jos ei ole tukiverkostoa niin vaikka sitten hoitaja kotiin tai jotain. En tiedä noista sen tarkemmin kun itsellä miehen vanhemmat hoitaa tarvittaessa poikaa.

Ja tuleva rankka aika on varmasti teoriassa ajateltuna paljon rankempi kuin mitä todellisuudessa. Just niiden piilevien voimavarojen vuoksi joista ei nyt voi tietää mitään.

Toivon kovasti puolestanne että kaikki muuttuu vielä iloksi :hug:
 

Nappaa liput koko perheen ilmaiseen leffanäytökseen Helsingissä tai Oulussa!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa