V
vierailija
Vieras
Sain itseni juuri äsken kiinni mielikuvituskeskustelun käymisestä mielessäni. Englanniksi julkisuuden henkilön kanssa. Aloin miettiä, että alkaako tämä tapa vahvistua nyt, kun vanhenen. Että juttelee ihmisille, joita ei ole olemassa.
Kyseessä siis ihan sama ilmiö kuin pikkulapsena leikkiessä eli mielikuvitus ottaa vallan ja elän jotain päähän pälkähtänyttä skenaariota todeksi ajatuksissani. En sentään puhu ääneen kuten leikkivät lapset, mutta saatan kyllä naurahtaa itsekseni, jos se mielikuvituskeskustelu on hauska. Onneksi tätä ei sentään tapahdu kuin silloin, kun ei ole mitään tekemistä ja on aikaa haaveilla ja tuijottaa tyhjyyteen.
Onko muilla tällaista? Moni vanhushan saattaa kuulemma höpötellä edesmenneille puolisoilleen yms.
Kyseessä siis ihan sama ilmiö kuin pikkulapsena leikkiessä eli mielikuvitus ottaa vallan ja elän jotain päähän pälkähtänyttä skenaariota todeksi ajatuksissani. En sentään puhu ääneen kuten leikkivät lapset, mutta saatan kyllä naurahtaa itsekseni, jos se mielikuvituskeskustelu on hauska. Onneksi tätä ei sentään tapahdu kuin silloin, kun ei ole mitään tekemistä ja on aikaa haaveilla ja tuijottaa tyhjyyteen.
Onko muilla tällaista? Moni vanhushan saattaa kuulemma höpötellä edesmenneille puolisoilleen yms.