onko teillä omat säännöt (perheenne) elämässä?

[levoton!!]

Musta tuntuu, että mä teen kaiken jonkun toisen tahdon ja odotuksien mukaan. Siis, asia erikseen on suositukset esim. lasten ruokien jne kanssa, enkä siis niitä lähtisi kyseenalaistamaan, mutta tuntuu että mun elämässä on kovin monta tahoa, jotka määrittelee, koska tekee ja mitä tekee. Koska pitäisi lasten kävellä, olla kuivia, irti tutista. Miten hyvät vanhemmat käyttäytyy jotta niiden lapsista tulee tasapainoisia. Korostan että ei ole mikään hinku kiroilla ja juoda kotona, vaan tuntuu että JOKA sekunti pitää olla täydellisessä itsekontrollissa. Tuntuu, ettei ole tilaa hulluttelulle, (siis ei- lapselliselle),ja tuntuu että mun kotini siisteystason on oltava mun mummin ja oman äidin luoman mallin mukaista = ennemmin siistiä kuin kivaa, mä tahtoisin voida vaan antaa röhnän olla hetken verran ja vaikka piirtää mukuloiden kanssa, ja teenkin niin, mut on huono omatunto,et jos vaikka mummi paukkaisi ovesta sisään ni se huomaisi ensimmäisenä sen et on kissankarvoja nurkissa eikä sitä miten mukavaa on sotkea liidulla paperiin. Tottakai sit jos siivoisin enkä piirtäis ni omatunto olis vielä huonompi Mut siis.. tajuutteko?

Entä parisuhteessa? Oon ollut aina kova flirttaamaan. Se ei mene sen pidemmälle, ja mieskin tietää sen. Luottaa minuun ja antaa mun pöristä sen mitä pörisen. Tekeekö se musta huonon vaimon, kun en kulje laput silmillä? Olenhan kuitenkin hyvä äiti, ja AINA käytettävissä mieheni murheissa. Meillä on hyvä ja avoin suhde, jossa voisi olla vapautta, jos en tuntis että se on VÄÄRIN. Mies on jopa sanonut, että hänen puolestaan voin vaikka käydä vieraissa, eikä se varsinaisesti häntä liikuttaisi, kunhan se olisi vaan fyysistä. Ollaanko me nyt sit enemmän kavereita kuin mies ja vaimo? Onko ainoa oikea tapa olla kunnolla naimisissa, niin että mikään ei liiku mihinkään ja ei ole tilaa sille mitä oikeasti on? Musta tuntuu että olen lutka vain! Hyvä äiti, mut lutka sellanen!

 

[jojo]

Flirtti ei ole mun juttu, mutta mitä kotiin tulee, olen yrittänyt luopua ulkoa annetuista säännöistä. Muuten se toimiikin, mutta äitini vierailujen jälkeen riepoo se, että hän jaksaa marista siitä, että pöydällä on läjä papereita eikä lattioilla mattoja. Mutta minulla on muutakin täytettä päiviin kuin pitää taloa äitiäni varten sanomalehdettömänä. Lattiat imuroin päivittäin, ettei vauva löydä sieltä suuhunpantavaa, ja siksi ilman mattoja on mukavan helppoa olla. Eipä kerry kissan- eikä koirankarvatkaan.

Pottailut ja tutteilut pyrin tekemään siihen tahtiin kuin minulle ja vauvalle sopii, vaikka saankin sitten kuulla, että "Tuossa iässä sinä..." "En minä noin aikaisin..." "Sinä pärjäsit ilman tuollaistakin..."

Parisuhde on siitä kinkkinen juttu, että mieheni ei vastaa aivan vanhempieni ennakkokuvitelmia, mutta minä olen ehdottoman tyytyväinen. Tärkeintä tietysti on, että itse parisuhteessa asiat sujuvat, mutta äitini saattaa sanoa miehen tavoista, tottumuksista ja vaikka hiusmallista jotakin poikkipuolista. Ja nimenomaan siinä tarkoituksessa, että minun pitäisi syöttää omana mielipiteenäni miehelleni äitini ajatuksia, jotta mies eläisi kuten äitini tahtoo. :| Olen sanonut, että jos on sanomista, sanokoot itse. Mutta kun äiti ei voi, eihän meidän asiat hänelle kuulu... Kumma kyllä hänellä silti riittää näitä ohjeita.

Sen olen ehtinyt huomata, että pieninkin poikkeama valtavirrasta pitäisi aina perustella jotenkin, kuten MIKSI meillä ei ole mattoja lattiassa, tai MIKSI en pidä päiväpeittoa tärkeänä, tai MIKSI meillä on pyyhkeet kodinhoitohuoneessa eikä liinavaatekomerossa. Syytä kysytään, jotta perustelut voitaisiin kumota ja saada meidätkin elämään pilkulleen kuten vanhempani.

Joka tapauksessa, enemmän me vietämme aikaa omalla porukalla kotonamme, vanhempieni vierailut ovat aika harvinaisia. Saan paljon enemmän iloa, kun teen asiat omalla tavallani, ja näin energiaakin riittää paremmin. Tietysti välillä kaikertaa se, ettei muka "pysty" ylläpitämään standardikulisseja, mutta kuka niitä muka oikeasti kaipaa???

 

[vieras]

En jaksanut lukea kuin pari ekaa lausetta, mutta vastakseni on että olen aina elänyt omaa elämääni omien sääntöjeni mukaan, toki parisuhteessa ne säännöt on luotu yhdessä mieheni kanssa. En vana jaksa elää sen mukaan mitä muut ajattelee tai sanoo, mun elämähän tämä on, teen niinkuin parhaaksi näen

Ja lapset olen kasvannut puhtaasti maalaisjärjellä, ihan fiksuja ja maailamassa pärjääviä niistä näyttää kasvaneen...