T
Turhis
Vieras
En tiedä mitä mun pitäis tehdä. En todellakaan tiedä.
Miehelle tuntuu raha olevan niin hemmetin tärkeää, se perustoimeentulo ja että hänelle jää rahaa omiin harrastuksiin tms. Onhan tuo toki ymmärrettävää, mutta silti. Ollaan vasta vuosi oltu yhdessä ja alkuun mies sanoi,ettei mun töihin menolla ole kiirettä, silti pikkuhiljaa alkoi vihjailut töihin menosta ja että hänen rahat eivät riitä elättämään. Sitäkään en ole vaatinut kun hän ei ole lapseni biologinen isä. Olen omista kotihoidontuista maksanut omat laskuni ja loput käyttänyt ruokaan yms, en ole itse reissaillut enkä ostellut itselleni mitään. Mies on käynyt pari kertaa muutaman viikon mittaiset reissut aasiassa tän vuoden aikana. Ilmoitin että haluan kouluun ja että aikoisin hakea nyt tulevassa yhteishaussa, mutta mies toteskin siihen jyrkästi että ei kun hänellä ei ole varaa elättää kaikkia ja että han ei halunnut alunperinkään opiskelijaa itselleen. Olin ihan tyrmistynyt. Olin välissä töissä mutta työpaikka oli niin kauhea etten olis henkisesti kestänyt siellä olla. Mutta tuntu että meillä menee sitä paremmin mitä enemmän minä tienaisin myös mutta heti kun olen työttömänä ja en saa / löydä työtä hakemisesta huolimatta niin miehellä on pinna kireällä ja hän purkaa kaiken minuun. Ymmärrän ettei kukaan jaksa elättää ketään pitkiä aikoija, en minäkään, tai en tiedä. Mutta silti hän ei kannusta mihinkään, minä esim tarvisin lisäkoulutusta jotta olis mahdollista paremmin työllistyä. Harmittaa ainainen sota rahasta ja kaikesta. Se taas vaikuttaa yleisesti suhteeseen ja omaan motivaatioon kaikkea kohtaan.
Toisaalta tekis mieli lyödä hanskat tiskiin ja päättää että nyt etsin oman kämpän ja haen sinne kouluun, toisaalta en haluais luovuttaa, mutten jaksa kauaa suhteessakaan jossa ei saa kaipaamaansa kannustusta. Tulee tunne että toinen ei ole tässä täysillä mukana.
Miehelle tuntuu raha olevan niin hemmetin tärkeää, se perustoimeentulo ja että hänelle jää rahaa omiin harrastuksiin tms. Onhan tuo toki ymmärrettävää, mutta silti. Ollaan vasta vuosi oltu yhdessä ja alkuun mies sanoi,ettei mun töihin menolla ole kiirettä, silti pikkuhiljaa alkoi vihjailut töihin menosta ja että hänen rahat eivät riitä elättämään. Sitäkään en ole vaatinut kun hän ei ole lapseni biologinen isä. Olen omista kotihoidontuista maksanut omat laskuni ja loput käyttänyt ruokaan yms, en ole itse reissaillut enkä ostellut itselleni mitään. Mies on käynyt pari kertaa muutaman viikon mittaiset reissut aasiassa tän vuoden aikana. Ilmoitin että haluan kouluun ja että aikoisin hakea nyt tulevassa yhteishaussa, mutta mies toteskin siihen jyrkästi että ei kun hänellä ei ole varaa elättää kaikkia ja että han ei halunnut alunperinkään opiskelijaa itselleen. Olin ihan tyrmistynyt. Olin välissä töissä mutta työpaikka oli niin kauhea etten olis henkisesti kestänyt siellä olla. Mutta tuntu että meillä menee sitä paremmin mitä enemmän minä tienaisin myös mutta heti kun olen työttömänä ja en saa / löydä työtä hakemisesta huolimatta niin miehellä on pinna kireällä ja hän purkaa kaiken minuun. Ymmärrän ettei kukaan jaksa elättää ketään pitkiä aikoija, en minäkään, tai en tiedä. Mutta silti hän ei kannusta mihinkään, minä esim tarvisin lisäkoulutusta jotta olis mahdollista paremmin työllistyä. Harmittaa ainainen sota rahasta ja kaikesta. Se taas vaikuttaa yleisesti suhteeseen ja omaan motivaatioon kaikkea kohtaan.
Toisaalta tekis mieli lyödä hanskat tiskiin ja päättää että nyt etsin oman kämpän ja haen sinne kouluun, toisaalta en haluais luovuttaa, mutten jaksa kauaa suhteessakaan jossa ei saa kaipaamaansa kannustusta. Tulee tunne että toinen ei ole tässä täysillä mukana.
