Kyllä vain. Asiaa olen ajatellut noin puoli vuotta joka ikinen päivä. Meillä on tänään hääpäivä. En millään saa juhlamieltä itsestäni esiin, vaan kauhulla odotan iltaa, jolloin mies luultavasti haluaa juhlistaa päivää sängyn puolella...Olen hänelle puhunut, puhunut ja puhunut, mutta ei. Hän kertakaikkiaan sulkee ongelmat ulos mielestään, käyttäytyy seuraavana päivänä kuin ei mitään. Murjottaisi edes! Huutaisi, raivoaisi tekisi mitä vaan, kunhan reagoisi puheisiini!! Mutta ei. Välillä en jaksa, vaan antaudun leikkiin mukaan, näyttelen, että hyvin on kaikki, mikäpä tässä. Mutta se on niin raskasta ja huomaan, että siitä kun viimeksi nauroin, on kulunut ikuisuus. Mikä estää lähtemästä? Yksinäisyyden pelko, se, että lapset menettävät isänsä (joka uhkailee itsemurhalla, jos lähden). Muutoksen pelko. Välillä tunnen itseni niin heikoksi ja saamattomaksi kun en lähde. Mutta muuttuuko kaikki paremmaksi, jos lähden? En voi tietää. Sehän se on, ongelman ydin. Tiedän kuitenkin tällä menolla pettäväni niin itseäni kuin miestänikin. Tiedän, ettei tämä kestä ikuisesti. En vain vielä ole saanut rohkeutta muutokseen...
Vaikka eihän se sinänsä ole hymyilyn paikka, mutta tuntui vain hassulta kuinka jollain niin samankaltainen tilanne. Vaikka kuten huomasit, minä olen jo jonkinmoisen ratkaisun tehnyt...
