Toggle sidebar

Onko muita, jotka elävät maailmassa ilman kavereita?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja iop
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
I

iop

Vieras
mulla ei ole oikeestaan kavereita, eikä miehelläkään. ovat vaan jääneet jonnekin matkan varrella. lapsetkaan ei osaa oikein ystävystyä.

Miten te muut yksinäiset perheet juhlistatte esim. syntäreitä, jos ei ole ketään, ketä kutsua vieraaksi?
 
Juuri tuo, etteivät lapsetkaan oikein osaa ystävystyä lause kolahti.

Minulla on kavereita, mutta en jaksa mitään kyläilyshowta pitää, miehellä ei kai ikinä ole ollut kavereita, ei kuulemma kaipaa niitä ja uskonkin sen melkein.

Lapset säälittää, kun meistä taitavat mallin katsoa :(

On meillä ihmiskontakteja vaikka kuinka paljon, mutta kotona vieraita käy max.kerran viikossa ja nekin sukulaisia.
 
mulla ei ole kavereita, miehellä on teiniajoilta kavereita joita tapaa kun haluaa. eli n. 2-4krt vuodessa. lapsillakin vähän kavereita mutta kuitenkin sen verran että saadaan synttärity pystyyn.

suurin ongelma on mun yksinäisyys.
 
Mä aikoinani pyristelin irti sellaisista "kavereista" ja sellaisesta seurasta, että ihan kiva tää yksinolo on.

Millaiset välit teillä ap on sukulaisiin? Kyllä elämä voi olla ihan antoisaa ilman "ystäviäkin", ainakin jos löytyy muutama läheinen sukulainen :) Ja onhan teillä se teidän oma perhe siinä. Pysykää tiiviinä tiiminä, ja tuohon lasten yksinäisyyteen saattaisi auttaa vaikkapa jokin harrastus.
 
Ei mullakaan ole oikeastaan kavereita. Olen puhelias ja ulospäinsuuntautunut, mutta jostain syystä mun on silti vaikea saada ystäviä. Pari tuttua on ja sukulaisia, joiden kanssa voi viettää aikaa ja olla ihan ystäväkin. Miehellä ei oo yhtään kaveria, mutta ei kuulemma kaipaakaan. Suurimman osan ajasta olen ihan onnellinen. Välillä olisi kiva, että olisi joku jonka kanssa jutella, mutta kaikkea ei vaan voi saada.
 
Minulla on ollut aikoinaan paljonkin kavereita, ja varmaan ois ne vieläkin sitä, jos jaksaisin niille soitella... Minusta tuntuu, että ne itseasiassa lopetti ensin soittelun, kun kuvittelevat, ettei perheellinen enää mitään tee tai mitä ikinä syitä heillä lie. No, joka tapauksessa vähän molemmin puolin on yhteys katkennut. Olen myös aika pettynyt useisiin kavereihin, joten en jaksa pitää heihin yhteyttä. Olen täysin tyytyväinen tähän omaan perheeseeni. Parin kaverin kanssa soittelen joskus (alle kerran kuussa), mutta ei nekään oikeastaan kiinnosta. Minulla on sisaruksia ja heidän lapset ovat samanikäisiä, kuin meidän, joten heistäkin saa seuraa, vaikkei niitäkään viikottain nähdä. Joka tapauksessa, olen täysin tyytyväinen elämääni ainakin vielä, ilman niitä kavereita. :) Mistäs sitä tietää, jos jokusen vuoden päästä todellakin kaipaan taas kavereita ja niitä pitäisi uudestaan kaivella esiin jostain... Epäilen kyllä, sillä pienestä asti olen ollut aika lailla tällainen. En oikein jaksa sosialisoida kavereiden kanssa, paitsi jonkun vinkku pullon ääressä. Siksi niitä kavereita taisi tossa ennen perhettä ollakin niin paljon! :D
 
Alkuperäinen kirjoittaja ...:
On meillä ihmiskontakteja vaikka kuinka paljon, mutta kotona vieraita käy max.kerran viikossa ja nekin sukulaisia.
Click to expand...

Eikös tuo kerran viikossa ole jo aika paljon? Itselläni taisi käydä viimeksi vieraita heinäkuun puolella...

Minuakin ajoittain tietyn tyyppinen yksinäisyys vaivaa. Tiedän,että minulla ystäviä on, mutta näen heitä harmillisen harvoin. Erityisesti harmittaa se, että eräs hyvä ystäväni on löytänyt uuden harrastuksen ja on sen vuoksi niin kiireinen, että näemme ehkä kerran kuussa. Olen jollain tavalla jopa mustasukkainen hänen uusille kavereilleen, vaikka tiedän, että se on naurettavaa.

Tälläkin hetkellä surkuttelen sitä, että minä tunnun aina olevan se, joka ottaa ihmisiin yhteyttä ja yrittää järjestää tapaamisia. Jotenkin tulee sellainen olo, etten ole kaivattua seuraa.
 
Mulla on "hyvänpäiväntuttuja" kyllä paljon, mutta 1 ainoa todellinen kaveri. Yhteyttä pidetään ehkä kerran kuussa puhelimitse. Mulla on sellainen "suojakuori" päällä että en päästä ketään "kaverikseni". En osaa selittää sitä paremmin, mutta se johtuu siitä, että minut nuorena petettiin pahemman kerran kaverisuhteissa enkä siitä syystä luota keneenkään muuhun kuin mieheeni. En edes tälle kaverilleni kerro kaikkea.

Olen kotona viihtyvää tyyppiä ja työssäni joudun olemaan ihmisten kanssa jatkuvasti tekemisissä niin nautin myös siksikin yksinolosta/perheen kanssaolemisesta suunnattomasti. Meillä kaverit jäi oikeastaan sille tielle kun saimme esikoisemme, oli niin erilaiset elämäntilanteet (meillä perhe-elämää, toisilla oli vaan baareissa juoksemista). Miehellä kyllä on muutama kaveri.

Lapsilla on kavereita ja synttäreille on kutsuttu kerho- tai koulukaverit, mummot ja papat. Varmaan myös teilläkin voi kutsua?
 
Alkuperäinen kirjoittaja ...:
Juuri tuo, etteivät lapsetkaan oikein osaa ystävystyä lause kolahti.

Minulla on kavereita, mutta en jaksa mitään kyläilyshowta pitää, miehellä ei kai ikinä ole ollut kavereita, ei kuulemma kaipaa niitä ja uskonkin sen melkein.

Lapset säälittää, kun meistä taitavat mallin katsoa :(

On meillä ihmiskontakteja vaikka kuinka paljon, mutta kotona vieraita käy max.kerran viikossa ja nekin sukulaisia.
Click to expand...

Meillä käy vieraita max kerran kahdessa kuukaudessa... Mä en oikeen edes jaksa talviaikaan kyläilyjä kun on raskas duuni, kesällä on kiva kun on omakotitalo ja pihassa voi olla. Ja se opettajan kesäloma...
Olen varmaan ihan outo. Mutta töissä saa olla ihan tarpeeksi ihmisten kanssa tekemisissä. Jos haluan ex tempore lähteä johonkin, niin joskus seuraa saa helposti ja joskus ei lainkaan. Tyydy siihen hottentotti
 
Me ollaan tykätty olla oman perheen kanssa rauhassa ja kotona käy vain vähän vieraita, tavataan kavereita heidän luonaan tai harrastuksissa. Oma koti on rauhan pesä.
Jokaisen oma asia kuinka paljon haluaa massaa ympärilleen, meille riittää muutama sukulainen ja pari hyvää ystävää. Onhan kontakteja työpaikan, tarhan, kuoulun kautta. Kaupassakin tapaa tuttuja jos menee sopivaan aikaan.
Puhelin laulaa päivittäin korkeintaan yhden kerran. En ole tuntenut itseäni yksinäiseksi, vaikka en baareissa juoksekaan ja ihmiskontakteja on vähän. Joskus nuorempana ahdisti jos ei ollut paljon ystäviä kun kaikilla oli. Enää en vertaile itseäni muihin ja pysyn pois seurasta joka ei miellytä.
 
Täälä on yksi kaveriton.. Olen aikalailla aina ollut ilman kavereita tai ainakin ilman ystäviä, aina ollut se kuuluisa kolmas pyörä eli jos se paras kaveri ei pääse niin kysytään tolta...
Viihdyn kyllä yksin kotioloissa, siis mua ei haittaa vaikka meillä ei vieraita käykään kuin muutaman kerran vuodessa, mutta se on synkkää jos joskus haluais jonnekin lähteä...
 
Ei minullakaan ole juuri kavereita, se ainoa paras ystäväni on tällä hetkellä töissä toisessa maassa. Toisaalta minä nautin yksinäisyydestäkin, minulle riittää kun koulussa saan jutella koulukavereiden kanssa. Kun erosin, kaverittomuus tuntui kieltämättä aika negatiiviselta, mutta hyvin pärjäsin silti.
 
[QUOTE="niin";22108973] Puhelin laulaa päivittäin korkeintaan yhden kerran. [/QUOTE]

Niinhän se on, yksinäisyyskin on suhteellinen käsite. Jotenkin vaan naurattaa katkerasti, kun valitetaan yksinäisyyttä ja sitten kuitenkin sanotaan, että on perhe ja puhelin soi kerran päivässä tai kerran viikossa joku käy. Itselleni soittaa joku pari kertaa kuussa, ja toisella kertaa näistä se joku on puhelinmyyjä, ja toisella siskoni tai äitini. Vieraita minulla käy muutaman kerran vuodessa, näistä kerroista kahdella vieraat ovat vanhempiani ja kolmannella siskoni perheineen. Baarissa käyn kerran vuodessa kun lukioaikainen porukka kokoontuu yhteen. Muuten sosiaaliset kontaktini ovat kaupankassa ja töissä kolme työkaveria.

t. yksinäinen
 
Muutama kaveri löytyy. Ei oikein ystäviä. Ei todellakaan joka viikko vieraita käy meillä eikä me käydä heillä. Nämäkin kaverit on sellaisia, että osa on minun, osa miehen eli ei juuri yhdessä kyläillä. Olis kiva, kun olisi kunnon perhetuttuja, joiden kanssa tapailla useamminkin, mutta ei niin ei.

Ja niin kauan kun käy töissä, on asia ok. Itse olen pätkätyöläinen ja työttömyysjaksoina saattaa mennä päiviä, että ainoat aikuiset, joita näen, on mies ja ehkä kaupan kassa.
 
aika hassua, kuinka erilailla määritellään yksinäisyys tai sosiaalisten kontaktien vähäinen määrä: vain 1 soitto päivässä, kerran viikossa vieraita jne.

omalla kohdallani on näin: viimeksi "kaveri" soitti keväällä, kun tarvitsi toisen kaverin puhelinnumeroa :( ja en edes muista, milloin olisi joku käynyt kylässä, edes vanhempani tai appivanhempani.ei kun muistan: jouluna! kohtahan se taas on uusi joulu, jospa joku tulisi ovelle piipahtamaan..
 
Mulla ei ole kavereita eikä ystäviä. Onhan niitä ollu vuosien varrella, mut lapsuudenystävät jäi ja loput on sit ollu sellasia hyväksikäyttäjiä että parempi olla yksi.

Ja ens viikolla synttäreilleni kutsun äitini, eipä ole muita joita kutsua ja tänä vuonna se on harmittanu kun olis kiva tehdä jotain tai ainakin järjestää isommat juhlat kun tulee pyöreitä vuosia täyteen. Mut ei...
 
Alkuperäinen kirjoittaja lainaa:
omalla kohdallani on näin: viimeksi "kaveri" soitti keväällä, kun tarvitsi toisen kaverin puhelinnumeroa :(
Click to expand...

Mulle kävi samantyylisesti viime vuonna. Oli siis samalla myös viimeisin kerta kun joku muu kuin perheenjäsen tai puhelinmyyjä soitti minulle. Vanha pitkäaikainen työkaveri soitti minulle, ihmettelin vähän mutta kerkesin jo ilostua, joku muistaa muakin. Eikä mitä, se olikin vahingossa tallentanut joskus mun numeron toisen kaverin nimen alle, ja oli tavoitellut tätä toista koska olivat menossa yhdessä leffaan. Tuli taas sellainen ''kylmä rukkanen päin naama'' -tunne tuosta puhelusta, että muistan sen edelleen vaikka tapahtuneesta on vuosi ja 4 kuukautta.
 

Nappaa liput koko perheen ilmaiseen leffanäytökseen Helsingissä tai Oulussa!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa