Onko muita ainokaisia, jotka eivät edes kaivanneet sisaruksia ja jättävät lapsiluvun itsekin yhteen?

["hipsi"]

Naurattaa oletus, että ainoat lapset ovat aina yksinäisiä ja sisaruksenkipeitä. No, minä olen ainokainen, enkä tosiaan kaivannut sisarusta. Muiden ainokaiseksi jääneiden ystävien kanssa olemme asiasta joskus jutelleet ja kukaan ei kyllä ole sanonut joutuneensa kärsimään asiasta, tai että olisivat joskus sisaruksia kaivanneet.

Minusta oli lapsena ihanaa olla yksin, kavereiden kanssa oli kiva touhuta, mutta oli ihanaa, että niistä pääsi myös eroon omaan rauhaan, kotiin

Nyt olen 3-vuotiaan pojan äiti ja hän saa jäädä ainoaksi. Monet ovat tätä säälitelleet ja ne asiaan kuuluvat itsekkyyssyytökset on kuultu. Oletus myös on, että lapsestamme tulee automaattisesti sisarenkipeä, huonosti käyttäytyvä ja onneton. Ja tämä meidän yksilapsisuus tietysti on aiheutunut siitä, että itse olen myös ainoa lapsi, enkä osaa epäitsekkäästi tehdä lisää lapsia "kaveriksi", kun ei ole ollut sisaruksia kasvattamassa epäitsekkyyteen.

 

["jaa"]

Musta taas tuntuu, että useat itsekin ainokaiset haluavat vain yhden lapsen. Jokainen tallaa tyylillään.

Itse olen iloinen, että minulla on nimenomaan tällä hetkellä sisaruksia, kun äitini kuoli hiljattain ja isäni on sairas. En jaksaisi yksin tätä surua ja on ihanaa, kun vastuun voi jakaa.

 

[vierras]

[QUOTE="jaa";25894740]Musta taas tuntuu, että useat itsekin ainokaiset haluavat vain yhden lapsen. Jokainen tallaa tyylillään.

Itse olen iloinen, että minulla on nimenomaan tällä hetkellä sisaruksia, kun äitini kuoli hiljattain ja isäni on sairas. En jaksaisi yksin tätä surua ja on ihanaa, kun vastuun voi jakaa.[/QUOTE]

Tätähän sää kysyit??

 

["vieras"]

itse olen suuresta perheestä ja minulla on yksi lapsi enkä ole ajatellut hommata enempää, ellei sitten joskus tule joku kamala vauvakuume jota ei kyllä koskaan ole ollut.

 

["Jadetar"]

Vastaan vaikka itselläni onkin sisko ja veli. Olen itse meistä vanhin ja synnyimme 5 vuoden välein. Se on liian iso ikäero: koin hirveän epäoikeudenmukaisena 5-vuotiaana, kun vauva vei yhtäkkiä äidin kokonaan ja hellittelyni loppui kuin seinään. Poika oli todella toivottu ja minusta tuli uppiniskainen kakara. Onneksi koulussa pääsin pätemään, opettajat tykkäsivät ja oppiminen oli helppoa.

Aikuisena minulla ei ole juuri välejä veljeeni. Sukujuhliin kutsun häntä ja muistan merkkipäivinä. Veljeni taantuu aina kanssani saman ääliön tasolle, joka hän oli lapsenakin. Se on surullista. Pikkusiskoni on minua niin paljon nuorempi, että meillä ei ole paljoakaan yhteistä. Sisaruksillani ei ole sosiaalisia taitoja, sillä äitimme on todella dominoiva ja kasvatti meidät niin, että aikuisten seurassa lapset eivät puhu. Minä olin ainoa joka kapinoin hirmuvaltaa ja pärjään elämässä. Nuorena jouduin jatkuvasti huutotappeluun äitini kanssa. Isäni hurahti uskoon, mutta olin enemmän isän tyttö.

Itse teen vain yhden lapsen ja annan hänelle kaikkeni. Olisi ihnottavaa huomata, että ei osaa kohdella kaikkia tasapuolisesti tai alistaisi lapset tahdottomiksi vässyköiksi.

Nykyään äitini on kuollut ja isä katosi jonnekin ja perusti uuden perheen. Elämä on sellaista. En ole jäänyt menneitä porailemaan. Olen oppinut kelaamaan jutut pääni kanssa ja voin ratkoa henkilökohtaisia asioita vaikka työkavereitten kanssa.

 

[luontevasti]

se yksilapsisuus on se luonteva malli omissa mielikuvissa.

 

["Talvi"]

Mäkin tavallaan ainokainen. Isosiskot niin paljon vanhempia että koen itseni ainoaksi. Lapsena toivoin että olis ollut sisaruksia seurana esim. lomilla ja ettei ois tarvinnut yksin olla kun vanhemmat töissä. Toisaalta mulla on aina ollut paljon kavereita, luulen että juuri sen takia. Itselläni yksi lapsi, 5v. Näin olen halunnutkin. Haluan keskittyä täysillä häneen. Nyt vasta olen miettynyt josko toinenkin lapsi saisi tulla. En tykkää ajatuksesta lapsia pienellä ikä erola. Ihan sääliksi käy pieniä isoveljiä/ siskoja. Mutta tää vaan mun mielipide.

 

["tytti"]

Miten voi kaivata jotakin, mistä ei ole kokemusta?

Jos oma lapsuus on ollut ainokaisena hyvä ja on kokenut saaneensa kaiken, haluaa kai sen omalle lapselleen myös. On luontevaa ajatella, että se oma hyvä lapsuus johtui siitä, että oli ainokainen. Ihan samoin kokevat monilapsisesta perheestä tulevat.

Eli ap, vastakysymys: eikö suurin osa ainokaisista halua vain yhden lapsen?

 

[tyyt]

[QUOTE="Jadetar";25894919]Vastaan vaikka itselläni onkin sisko ja veli. Olen itse meistä vanhin ja synnyimme 5 vuoden välein. Se on liian iso ikäero: koin hirveän epäoikeudenmukaisena 5-vuotiaana, kun vauva vei yhtäkkiä äidin kokonaan ja hellittelyni loppui kuin seinään. Poika oli todella toivottu ja minusta tuli uppiniskainen kakara. Onneksi koulussa pääsin pätemään, opettajat tykkäsivät ja oppiminen oli helppoa.

Aikuisena minulla ei ole juuri välejä veljeeni. Sukujuhliin kutsun häntä ja muistan merkkipäivinä. Veljeni taantuu aina kanssani saman ääliön tasolle, joka hän oli lapsenakin. Se on surullista. Pikkusiskoni on minua niin paljon nuorempi, että meillä ei ole paljoakaan yhteistä. Sisaruksillani ei ole sosiaalisia taitoja, sillä äitimme on todella dominoiva ja kasvatti meidät niin, että aikuisten seurassa lapset eivät puhu. Minä olin ainoa joka kapinoin hirmuvaltaa ja pärjään elämässä. Nuorena jouduin jatkuvasti huutotappeluun äitini kanssa. Isäni hurahti uskoon, mutta olin enemmän isän tyttö.

Itse teen vain yhden lapsen ja annan hänelle kaikkeni. Olisi ihnottavaa huomata, että ei osaa kohdella kaikkia tasapuolisesti tai alistaisi lapset tahdottomiksi vässyköiksi.

Nykyään äitini on kuollut ja isä katosi jonnekin ja perusti uuden perheen. Elämä on sellaista. En ole jäänyt menneitä porailemaan. Olen oppinut kelaamaan jutut pääni kanssa ja voin ratkoa henkilökohtaisia asioita vaikka työkavereitten kanssa.[/QUOTE]

Oliskohan tässä nyt ihan kaikki muukin ollu päin p:tä, Tuskin kuule se olis sua pelastanut että olisit ollut ainoa...

 

[häh]

Mikä ihme ajatus tää on, suoraan Kiinasta kopiotu: MÄ haluan keskittyä vaan täysillä yhteen lapseen? Anteeks vaan mutta ei toimi tuo Kiinassa eikä toimi täällä. Lapsi ei mene rikki huomion jakamisesta. Toki jos vanhemmat on niin äärettömän törppöjä etteivät osaa jakaa huomiotaan niin ehkä ihan ok sitten että tekee vaan sen yhden sitten. Ihan naurettavaa soopaa. Jokainen pystyy jos jaksaa kaks aivosolua lyödä yhteen.

Ja tässä maailmassa me eletään toisten ihmisten keskuudessa. Miksi totuttaa lapsi pienesta alkaen ajatukseen : SINÄ OLE AINOA MAAILMASSA? Eikös lapsia koulita tähän maailmaan? Ymmärrän jos niitä lapsia ei tule enempää tai niitäkin jotka osaa järjellisesti asian hoitaa. Mutta te kaikki "jotka haluatte antaa kaikken sille yhdelle ettei vaan hellanlettas sentään joutuisi mitää jakamaan" oletta kaukana kaukana järjen häivästä. Ei ihme että MEITÄ ainoita, joihin itsekin kuulun, haukutaan yleisesti lellikersoiksi (ja tää muuten jatkuu läpi elämän) kun osa vanhemmista oikein tarkoituksella rakentaa sterotyyppi-monstereita.

Lapsi ei mene rikki jos joutuu jakamaan vanhempien rakkauden.

 

[häh]

Niin ja lisäys tuhon: Siis Kiinassahan tuo ei ole vapaaehtoista - siksi siellä kasvaa satojen miljoonien hekilöiden sukupolvi jotka kaikki on ollut ah niin ihania ainokaisia. Ja sen hedelmiä siellä jo poimitaan...

 

["Böö"]

Eihän nyt sentään ainoissa lapsissa ole kyse siitä että he eivät ikinä muita ihmisiä tapaa...haloo?!!!
Tottakai ainoat lapset osaa jakaa asioita, kotona vanhempien kanssa, kavereitten, serkkujen ja kerhoissa tai päiväkodissa. Ihan samalla tavalla kun lapset joilla on sisaruksia. Ja tuskin kellekkään ainoalle opetetaan että hän on maailman napa. Aika kärjistettyä. Eihän sillä ole väliä onko ainokainen vai suuresta sisaruslaumasta kunhan osaa käyttäytyä ja toimia ryhmässäkin.

 

[sisar4]

Olen osittain samaa mieltä, koska minä en ole oikein päässyt sisarusteni kanssa samalle aaltopituudelle ja jotenkin kehitykseni on pikemminkin häiriintynyt, kun ole saanut olla vielä kuopus ja aina altavastaajana melkein. Aikuisena se kilpailu suhteessa äidin huomioon ynm. on aika raastavaa joskus+ se että et ole menestynyt niinkuin toiset ja vielä ne sisarusten elämänkumppanit, joita ei voi ehkä sietää. Minä en ole saanut mitään konkreettista apua sisariltani ja heitä on 3 minun lisäkseni.

 

[sisar4]

[QUOTE="hipsi";25894703]Naurattaa oletus, että ainoat lapset ovat aina yksinäisiä ja sisaruksenkipeitä. No, minä olen ainokainen, enkä tosiaan kaivannut sisarusta. Muiden ainokaiseksi jääneiden ystävien kanssa olemme asiasta joskus jutelleet ja kukaan ei kyllä ole sanonut joutuneensa kärsimään asiasta, tai että olisivat joskus sisaruksia kaivanneet.

Minusta oli lapsena ihanaa olla yksin, kavereiden kanssa oli kiva touhuta, mutta oli ihanaa, että niistä pääsi myös eroon omaan rauhaan, kotiin

Nyt olen 3-vuotiaan pojan äiti ja hän saa jäädä ainoaksi. Monet ovat tätä säälitelleet ja ne asiaan kuuluvat itsekkyyssyytökset on kuultu. Oletus myös on, että lapsestamme tulee automaattisesti sisarenkipeä, huonosti käyttäytyvä ja onneton. Ja tämä meidän yksilapsisuus tietysti on aiheutunut siitä, että itse olen myös ainoa lapsi, enkä osaa epäitsekkäästi tehdä lisää lapsia "kaveriksi", kun ei ole ollut sisaruksia kasvattamassa epäitsekkyyteen.[/QUOTE]


Olen osittain samaa mieltä, koska minä en ole oikein päässyt sisarusteni kanssa samalle aaltopituudelle ja jotenkin kehitykseni on pikemminkin häiriintynyt, kun ole saanut olla vielä kuopus ja aina altavastaajana melkein. Aikuisena se kilpailu suhteessa äidin huomioon ynm. on aika raastavaa joskus+ se että et ole menestynyt niinkuin toiset ja vielä ne sisarusten elämänkumppanit, joita ei voi ehkä sietää. Minä en ole saanut mitään konkreettista apua sisariltani ja heitä on 3 minun lisäkseni.:stick:

 

["Ainoa"]

Itse olen ainokainen, suvun kuopus, hemmoteltu ja hellitty. Itsekästä minusta ei tullut, lapsena en sisaruksia kaivannut mutta nyt aikuisena olen usein ajatellut, että olisi kiva jos olisi joku, jonka kanssa jakaa asioita joita ei muiden kanssa voi.

Itselläni on kolme lasta, heitä katsoessani olen oivaltanut miten suuri rikkaus on omistaa sisaruksia, joiden kanssa riidellä ja rakastaa läpi elämän.