Onko muilla 40+ vaikeaa kun lapset kasvaa ja muuttaa kotoa

["Nasu"]

Vertaistukea kaipailisin, onko normaalia olla näin haikea kun lapset kasvaa ja itse vanhenee.
Omat vanhemmat hiipuu hiljalleen ja monia rakkaita sukulaisia on jo nukkunut pois. Samaan aikaan esikoinen muuttaa kotoa ja nuorinkin on jo iso koululainen. Miehen kanssa on ihan kivaa kahdestaankin, enkä halua roikkua lapsissani, mutta nämä kaikki muutokset yhtäaikaa; vanhempien ikääntyminen, omat harmaat hiukset ja kotoa irtaantuvat lapset...
Paljon on toivottavasti kivoja asioita edessäkin, mutta kyllä se aika, kun kaikki muksut pyöri vielä jaloissa oli niin mukavaa. Ja kun omat vanhemmatkin olivat mukana arjessamme apuna ja tukena.

 

["sasa"]

No tietynlainen haikeuden tunne on varmasti normaalia tuossa tilanteessa. Itselläni vanhemmat ovat jo kuolleet ja lapset itsenäistymässä pikku hiljaa, kotona asuu vielä kaksi lukiolaista, mutta en koe tilannetta mitenkään vaikeana. Haikea omalla tavalla kyllä, mutta myös hyvä, lapset ovat kasvaneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi, opiskelut edessä ja valoisin mielin suuntautuvat tulevaan. En osaa olla edes heidän maailmalla selviämisestä huolissaan, uskon ja luotan, että hyvin pärjäävät. Joskus jos tulee mieleen yltiökultaiset muistot pikkulapsiajoista, niin kuvittelen mielessäni tähän uuden katraan ja uuden aloituksen, viimeistään siinä vaiheessa olen taas hurjan kiitollinen siitä, että olen jo tässä vaiheessa! Vaikka toki sekin aika oli mukavaa, mutta aika aikaansa, en vaihtaisi tätä siihen!

 

["Nasu"]

Kiitos sasa. Tuo oli hyvä vinkki ajatella, millaista olisi taas aloittaa kaikki alusta. Yövalvomiset, korvatulehdukset jne jne. Heti helpotti haikeus, ei jaksaisi enää sitä rumbaa.
Ja hienoja nuoria on omistakin kasvanut ja on ihana seurata heidän vaiheitaan. Kyl se tästä