Onko meillä liian kiltit lapset?

[ankara äitikö?]

Lapset eivät koskaan ole uhmanneet kaupassa. siis silla tavalla potkii kiljuu rääkyy-tavalla.

tai muualla.

esim. tänään kuopus olisi halunnut kalliita leivoksia. sanoin ei, kun ovat kalliita (jotain teollista moskaa oli, ja silti noin 8 euroa 4 leivosta).

No hän jäi kyynel poskella ja sanoi hiljaa, että ei sitten tule ollenkaan. Ja oli aikansa siinä kun tein muut ostokset mutta tuli kuitenkin kassalle myöhemmin. Kiukkuisena ja harmissaan, mutta silti, ei uhmaa niin että kaikki kuulisivat kuten monet muut. Kumpikaan ei koskaan ole tehnyt niin.

 

["minä"]

no katsos kun lapset on erilaisia.niinkun aikuisetkin.

 

["vieras"]

ei... mutta anna niillä ain välillä mitä ne pyytää, vaikka se ei sopis sun ideologiaan. muuten ne lakkaa pyytämästä. Arvaa mistä tiedän? t. tiukkismutsin tyvär.
Oikeasti, en pyytänyt teininä enää mitään, en vaatetta, en päästä bileisiin, en mitään. Koska oletin valmiiksi, että en kuitenkaan saa. Ja todennäköisesti olisin saanut, mutta olin jo lapsesta tottunut, että mitään "krääsää ja teollista moskaa yms" ei saa.

 

[aika kiltti lapseksi]

Ei ole minullakaan, ei ole kyllä jäänyt itkemään kauppaan onneksi tai muutenkaan venkuloimaan, kotonakin on kiltisti ja järjestelee tavarat paikoilleen kun leikki loppuu ja syö ruokansa vaikka ei pitäisikään siitä kovin. Kyllä minä sille sitten ostankin yllätyksenä joskus jotain tai kun lapsi kaupassa niin pyytää.

 

["a p"]

[QUOTE="vieras";22569732]ei... mutta anna niillä ain välillä mitä ne pyytää, vaikka se ei sopis sun ideologiaan. muuten ne lakkaa pyytämästä. Arvaa mistä tiedän? t. tiukkismutsin tyvär.
Oikeasti, en pyytänyt teininä enää mitään, en vaatetta, en päästä bileisiin, en mitään. Koska oletin valmiiksi, että en kuitenkaan saa. Ja todennäköisesti olisin saanut, mutta olin jo lapsesta tottunut, että mitään "krääsää ja teollista moskaa yms" ei saa.[/QUOTE]

No just tuo kuopus on sellainen, tosi tosi herkkä tyyppi. Jos pyytää saako mennä hakemaan kaveria, ja jos sanon ei, niin huomaan, että ei pyydäkään enää välttämättä kovin pian uudestaan. Jotenkin kokee sanan "ei" niin pahana, aivan kuin loukkaus häntä itseään kohtaan.

Yritän sanoa kyllä mahdollisimman usein.

 

[Sallukkainen]

Mietin samaa yhtenä päivänä, kun 5-v äkkäsi yhtäkkiä että, mun käsilaukusta pilkistää joku pää ja tuli pikkuisen arkana kysymään, mitä se on ja onko se yllätys hänelle. Kyseessä oli 50 snt maksanut kirpparilöytö, my little pony-pehmolelu, ja olin sen sinne unohtanut kun tulin kaupasta (kävin siis samalla kirpparilla).

Samassa tuli mieleen, että vasta hän kävi multa kysymässä kylässä, saako ottaa kaverin tarjoamaa karkkia (xylitol-hedelmäkarkkia, mitä meilläkin on ollut)...

Ja pisti sydämeen, että onkohän nyt jotenkin ylikiltti kun meillä on ollut raskas vuosi (mies muutti pois)...

Meinaan että aika helposti jollain toisella olisi se pony jo kädessä ja karkki suussa.

 

["vieras"]

Ja yks hyvä tapa on sanoa että "ei tänään, mutta huomenna voisi olla aikaa" tai koska sitten voisikaan olla. Tai "ei tänään osteta mutta synttäreiksi voidaan leipoa samantapaisia" niin lapsi ei tule täysin tyrmätyksi.

Meilläkin on tuossa suhteessa kiltit lapset että kaupassa eivät jankkaa, mutta kotona sit välillä senkin edestä. Yhden ainoan kerran on tytöltä mennyt hermo kaupassa, 2v sitten ennen joulua (oli 6v) kun ostettiin lahjoja serkuille, kavereille, sisaruksille eli kaikenlaista sellasta mistä hän itsekin olisi tykännyt, niin alkoi inttämään ja lopulta polki jalkaa että "minä en lopeta tätä kiukuttelua ennenkuin minulle on ostettu jotain" mua lähinnä nauratti, yritin olla kuin en kuuliskaan huutoa, vastasin vaan että et nyt saa nyt ostetaan lahjat (vaikka olisin voinut ostaa vaikka lakun kun oli kuitenkin ollut reippaasti kaupungilla mut ei siinä tullut mieleen kun yritin pitää lahjaostos-langat käsissäni), kassajonossa yks mies sanoi että mitä jos joulupukki nyt kuulis, tyttö vaan mulkas ja jatkoi kiukutteluaan

 

[hm]

Mietin samaa yhtenä päivänä, kun 5-v äkkäsi yhtäkkiä että, mun käsilaukusta pilkistää joku pää ja tuli pikkuisen arkana kysymään, mitä se on ja onko se yllätys hänelle. Kyseessä oli 50 snt maksanut kirpparilöytö, my little pony-pehmolelu, ja olin sen sinne unohtanut kun tulin kaupasta (kävin siis samalla kirpparilla).

Samassa tuli mieleen, että vasta hän kävi multa kysymässä kylässä, saako ottaa kaverin tarjoamaa karkkia (xylitol-hedelmäkarkkia, mitä meilläkin on ollut)...

Ja pisti sydämeen, että onkohän nyt jotenkin ylikiltti kun meillä on ollut raskas vuosi (mies muutti pois)...

Meinaan että aika helposti jollain toisella olisi se pony jo kädessä ja karkki suussa.

jos se pelkää, että äitikin lähtee ellei hän ole kiltisti. ero on isompi juttu kuin nykypäivänä luulis. Pieni lapsi ei ymmärrä eroa rakkauden ja rakkauden välillä. Jos vanhempien rakkaus toisiinsa loppuu, niin miksei lapseenkin. Eipä tuota ymmärrä moni aikuinenkaan silti - sitten loppuelämä menee katkeruudessa eksää kohtaan.