Sain varhaisen keskenmenon ennen joulua. Aiemmista km:sta olen selviytynyt muutaman päivän suremisella ja pystynyt tavallaan käsittelemään asian puhumatta kenenkään kanssa paitsi mieheni.
Nyt kuitenkin olen alkanut viime viikkoina itkeskellä ilman erityistä syytä, tuntuu kuin olisin kokenut suuren menetyksen ja toki km olikin sitä mutta suruni tuntuu jotenkin pohjattomalta tilanteeseen nähden.
Olen alkanut miettiä mitä arvoa minulla on kun edes kykene pitämään huolta pienistä "vauvoistani" ja olo muutenkin jotenkin turta.
Lähipiiri ei oloani/tunteitani ymmärrä vaan patistavat reipastumaan "eihän kyse ollut vielä edes sikiöstä"-kommentit tuntuvat musertavilta. Mieskin tokaisi eilen että kun en tule raskaaksi niin se siitä sitten eletään ilman lapsia, ja ilmetteli miksi aloin itkeä.
Onko suruni normaalia vai ylireagoinko teidänkin mielestänne? Kädet täristen kirjoitan tätä viestiä kun tuntuu että kurkkua kuristaa jälleen ja tuntuu että olen menettänyt jotain arvokasta mutta minun ei anneta surra sitä, aivan kuin en olisi raskaana ollutkaan. Minulle raskaudet olivat miltein vuoden yrittämisen jälkeen arvokkaita jokainen ja rakastin tulevaa lasta alusta alkaen