onko kellekkään käynyt näin?

Kun lapsi syntyy ja ei olekkaan terve, kuten oletetaan. Niin kaikki ovat ensin kovin kiinnostuneita lapsesta ja hänen asioistaan. Että ihan vanhemmat väsyy uteluihin ja kyselyhin..
Sitten kuluu jonkin aikaa niin kukaan ei enää jaksakkaan kysyä miten voidaan jne. ? Tavallaan tuntuu että kun kyselijä on oman tiedon saanut lapsesta jatkaa hän sitten juttua muiden tuttavien kanssa eikä enää kysykkään vanhemmilta miten asiat ovat. Ja tietysti tulee vääriä johtopäätöksiä kun ei kysytä suoraan vaan puhutaan puuta heinää. :\|

 

Tämä nyt ei ehkä liity tuohon sinun kuvaamaan tilanteeseen, mutta kirjoitan kuitenkin. =) Minulle yksi ystävä sanoi kun taas kerran puhuin erityislapseni asioista hänelle, että eikö sinun pitäisi jo päästä asian yli ja lakata jauhamasta asiasta. Miten pääset "yli" asiasta joka on rinnallani loppu elämäni? Enkä siis valita että voi minua raukkaa kun sain tälläisen lapsen vaan puhun ihan yleisesti lapseni vammasta ja sen tuomista haasteista, niinkuin puhun "tavallisen" lapsenikin elämästä. Kyllä suoraan sanottuna ketutti, että minulle läheinen ihminen viitsikin töksäyttää tuolla tavalla.

 

Monelle asia saattaa olla aika vieras jollei ole omakohtaista kokemusta.Tarkoitan siis että joko lapsen vamma tms. ei kiinnosta tai ei osata puhua aiheesta. Olen itse tullut siihen tulokseen että paras keskustelukumppani on samassa tilanteessa oleva äiti/isä, jolla on omakohtaista kokemusta erityislapsen kanssa elämisestä.

 

\

Monelle asia saattaa olla aika vieras jollei ole omakohtaista kokemusta.Tarkoitan siis että joko lapsen vamma tms. ei kiinnosta tai ei osata puhua aiheesta. Olen itse tullut siihen tulokseen että paras keskustelukumppani on samassa tilanteessa oleva äiti/isä, jolla on omakohtaista kokemusta erityislapsen kanssa elämisestä.

Sinäpäs sen sanoit, asia on vieras sukulaiselle tai tutulle, mutta tuntuu että se on heidän mielestään niin pelottava ja vieras asia että siitä ei saisi puhuakkaan! Jos kerron jotain jo itse käsittelemääni asiaa, niin keskustelu kumppani saattaa yllättäen vaihtaa puheenaihetta koska varmaan kokee asian niin ahdistavana tai vaikeana että sulkee korvat siltä ja vaihtaa (mielestäni röyhkeästi) puheen aihetta. Ja totta turiset paras keskustelukumppani on toinen erityisen äiti

 

Erityislapsi on minullakin, ja on sanottu että puhun liikaa hänen asioistaan. Sen olen huomannut, että nimen omaan hänen asioista puhuminen on liikaa, kahden normaalin lapsen asioista puhumista ei pidetä liikana, vaikka paljonkin kertoisi. Lasken tämän johtuvan siitä minkä jo kauan sitten huomasin, eli että ihmiset eivät halua kuulla puhumista ongelmista. He mielummin ajattelevat, että asiat ovat hyvin eikä ongelmia ole, ja se usko menee pilalle, jos joku puhuu ongelmistaan, vaikka ei apua pyytäisikään. Jo puhuminen on monelle ystävällekin liikaa. Jos omistaa sellaisen ystävän joka kuuntelee kannattaa hänestä pitää lujasti kiinni, heitä on tosi vähän. Minullakin vain yksi, kullan arvoinen ystävä.
Olisi hyvä vaan joskus puhua sellaisenkin vanhemman kanssa jolla ei erityislasta ole, siitä saisi uutta katsantokantaa lapsen asioihin, mutta kaikki eivät tätä ymmärrä niin minkäs sille teet.
=)

 

Näinhän se on minullakin on vain yksi kaveri jonka kanssa pystyn puhumaan. Muut ovat jääneet Yksi tuhahteli aina tun puhuin lapsestani (tämä on täyttä totta) jotkut siunailivat , toiset vaihtoivat puheenaihetta ja yksi sanoi minun liioittelevan (lääkärikin sitten taisi liioitella). Asiaa auttaa tietenkin että ystävälläni on myös kehitys vammainen poika.

 

Meillä on synnynnäistä sydänvikaa sairastava tyttö, joka leikattiin alle vuoden iässä. Kun tässä hiljattain sanoin eräälle tutulle, että taidammepa hakea sopeutumisvalmeunnuskurssille, hän tuhahti ja ihmetteli, että mitäs sopeutumista teillä muka enää on. Että näin...
Ihmisten on vaikea ymmärtää, että vaikka tyttömme nyt on "oireeton", on tulevaisuus täynnä isoja kysymysmerkkejä ja joitakin aika ilkeitä mörköjäkin siellä voi olla. Itse en enää juuri viitsi puhua tytön s-viasta, kun hän jo ymmärtää kuulemansa niin hyvin. Aiemmin puhuin ja puhuin, vaikka joskus näki toisesta ettei juuri kiinnostanut.