E
"elsa"
Vieras
Mä haluaisin kertoa mun tarinani. Mulla on aina ollut huono itsetunto, niin kauan kuin muistan. Tai ei ehkä ala-asteella, mutta yläasteelta lähtien. Ala-asteella kaverit sanoivat mulle, että jos kiinnittäisin ulkonäkööni huomiota, joku voisi vaikka ihastua muhun, mutta ei muuten. Olen aina ollut sosiaalinen, mutta tavallisen näköinen. En kuitenkaan ruvennut tekemään heille mieliksi ja kun menimme yläasteelle, ystävystyin yhden uuden tytön kanssa. Pian kävikin niin, että nämä ala-astekaverit ja tämä uusi ystävystyivät ja jättivät minut porukan ulkopuolelle, kun en suostunut meikkaamaan enkä viikonloppuisin juopottelemaan enkä polttamaan tupakkaa.
Yhdeksännellä luokalla sain vielä silmälasit ja kun en ollut aiemmin kiinnittänyt mitään huomiota ulkonäkööni, annoin äitini auttaa kehysten valitsemisessa eikä hänen makunsa todellakaan vastannut silloisten yläasteelaisten makua... Niistä laseista sitten kuultiin. Ainiin, ja kahdeksannella kävin joka aamu kuudelta lenkillä ja valehtelin syömisistäni (söin jo koulussa), vaikka en syönyt mitään. Pari kaveriani, jotka olin saanut, pakottivat lopettamaan, niin minulle ei puhjennut syömishäiriö. Uhkasivat kertoa siis terkkarille.
Lukioon mentyäni sain kyllä sosiaalisen luonteeni takia kavereita, mutta pojat eivät olleet koskaan minusta kiinnostuneita. Se jäysti. Sitten lukion toisella päätin hankkia piilolinssit ja aloin käyttää siskoni vaatteita, jotka olivat trendikkäitä. Heti rakastuin yksissä bileissä erääseen suosittuun urheilijaan meidän lukiosta ja aloimme seurustella. Pojan ystävät dissasivat minua, koska en itse ollut urheilija ja minua ahdisti, kun ilmaisivat selkeästi, ettei minua niihin piireihin huolittu. Seurustelimme kaksi vuotta ja se oli hyvää aikaa, minua kohdeltiin hyvin, mutta olin järkyttävän mustasukkainen ja vaikka mitä koko sen ajan. En vain osannut muuta. Jätin pojan ennen kuin muutin muualle opiskelemaan ja perustelin sitä itselleni sillä, että urheilu vie pojalta liikaa aikaa. Oikeasti taisin pelätä, ettei kaukosuhde toimi.
Vietin ensimmäisen opiskeluvuoteni railakkaasti, enkä muista oikein mitään, toisaalta en haluakaan muistaa. Minut raiskattiin tuolloin (tai voiko sitä laskea, kun itse olin niin humalassa, että hädin tuskin muistan vastustelleeni). Tämän jälkeen en oikein luottanut enää kehenkään. Tapasin kiltin miehen, joka kohteli minua hyvin ja aloin seurustella hänen kanssaan. Oikeastaan koskaan en rakastunut häneen tulisesti, vaan opin rakastamaan ajan kanssa. Hän lähti ulkomaille vaihtoon ja kihlasi minut ensin. Odotin häntä vaihdosta pois ja tulevia häitämme. Häitä ei alkanut kuulua, kun "ei tässä taloudellisessa tilanteessa voi". Koko suhteen ajan olin myös järkyttävän mustasukkainen. Petyin pahemman kerran, kun häitä ei tullutkaan, kuten minulle oli luvattu ja lähes petin häntä monta kertaa, kun en ollut onnellinen. Onneksi järki kuitenkin voitti enkä pettänyt.
Viimeisenä opiskeluvuonna mittani oli täysi. Ajoin miehen siihen pisteeseen, että hän jätti minut. Hyvin pian tämän jälkeen tapasin nykyisen mieheni, mutta en halunnut alkaa hänen kanssaan suhteeseen niin pian, etten vain käyttäisi häntä laastarina. Mies antoi minulle aikaa ja sanoi, että odottaa kyllä. Mies oli aiemmin viettänyt railakasta opiskelijaelämää, mutta muut suhteet loppuivat siihen kuin seinään. Ja hän todella odotti minua. Kun olin valmis, rakastuimme, hullaannuimme täysin. Pian seurasi yhteenmuutto, kihlat, häät ja vauva. Olin niin onnellinen. Kuitenkin olin edelleen mustasukkainen ja ajattelin itsestäni koko ajan huonoja asioita.
Vertasin itseäni ensimmäisen poikaystävän urheilijakavereihin, olen mielestäni todella lihava (167/74). Lisäksi olen mielestäni ruma. Saan edelleen mustasukkaisuuskohtauksia, mutta onneksi nykyinen mieheni osaa puhua niistä rakentavasti. Olen nykyään siis onnellinen, mutta huono itsetuntoni estää minua olemasta ja elämästä täysillä. Ainiin, siskoni tekee mallin töitä ja äitini ylisti häntä jo teini-iässä. Mulle hän sanoi, että saan tulla mukaan ottamaan siskosta valokuvia. Ja sanoi myös, ettei mulle sovi jotkut lantiofarkut, kun läskit tursuaa.
Nyt mä olen 27 ja elämässäni on onnellinen tilanne, ainoa vain, että itsetunto laahaa edelleen pohjamutia. Onko joku selvinnyt huonosta itsetunnosta? Tai oppinut elämään sen kanssa? Olisi kivaa kuulla kokemuksia ja tarinoita siitä, miten siinä voi onnistua. Kiitos. Ja anteeksi tämä pitkä sepustus.
Yhdeksännellä luokalla sain vielä silmälasit ja kun en ollut aiemmin kiinnittänyt mitään huomiota ulkonäkööni, annoin äitini auttaa kehysten valitsemisessa eikä hänen makunsa todellakaan vastannut silloisten yläasteelaisten makua... Niistä laseista sitten kuultiin. Ainiin, ja kahdeksannella kävin joka aamu kuudelta lenkillä ja valehtelin syömisistäni (söin jo koulussa), vaikka en syönyt mitään. Pari kaveriani, jotka olin saanut, pakottivat lopettamaan, niin minulle ei puhjennut syömishäiriö. Uhkasivat kertoa siis terkkarille.
Lukioon mentyäni sain kyllä sosiaalisen luonteeni takia kavereita, mutta pojat eivät olleet koskaan minusta kiinnostuneita. Se jäysti. Sitten lukion toisella päätin hankkia piilolinssit ja aloin käyttää siskoni vaatteita, jotka olivat trendikkäitä. Heti rakastuin yksissä bileissä erääseen suosittuun urheilijaan meidän lukiosta ja aloimme seurustella. Pojan ystävät dissasivat minua, koska en itse ollut urheilija ja minua ahdisti, kun ilmaisivat selkeästi, ettei minua niihin piireihin huolittu. Seurustelimme kaksi vuotta ja se oli hyvää aikaa, minua kohdeltiin hyvin, mutta olin järkyttävän mustasukkainen ja vaikka mitä koko sen ajan. En vain osannut muuta. Jätin pojan ennen kuin muutin muualle opiskelemaan ja perustelin sitä itselleni sillä, että urheilu vie pojalta liikaa aikaa. Oikeasti taisin pelätä, ettei kaukosuhde toimi.
Vietin ensimmäisen opiskeluvuoteni railakkaasti, enkä muista oikein mitään, toisaalta en haluakaan muistaa. Minut raiskattiin tuolloin (tai voiko sitä laskea, kun itse olin niin humalassa, että hädin tuskin muistan vastustelleeni). Tämän jälkeen en oikein luottanut enää kehenkään. Tapasin kiltin miehen, joka kohteli minua hyvin ja aloin seurustella hänen kanssaan. Oikeastaan koskaan en rakastunut häneen tulisesti, vaan opin rakastamaan ajan kanssa. Hän lähti ulkomaille vaihtoon ja kihlasi minut ensin. Odotin häntä vaihdosta pois ja tulevia häitämme. Häitä ei alkanut kuulua, kun "ei tässä taloudellisessa tilanteessa voi". Koko suhteen ajan olin myös järkyttävän mustasukkainen. Petyin pahemman kerran, kun häitä ei tullutkaan, kuten minulle oli luvattu ja lähes petin häntä monta kertaa, kun en ollut onnellinen. Onneksi järki kuitenkin voitti enkä pettänyt.
Viimeisenä opiskeluvuonna mittani oli täysi. Ajoin miehen siihen pisteeseen, että hän jätti minut. Hyvin pian tämän jälkeen tapasin nykyisen mieheni, mutta en halunnut alkaa hänen kanssaan suhteeseen niin pian, etten vain käyttäisi häntä laastarina. Mies antoi minulle aikaa ja sanoi, että odottaa kyllä. Mies oli aiemmin viettänyt railakasta opiskelijaelämää, mutta muut suhteet loppuivat siihen kuin seinään. Ja hän todella odotti minua. Kun olin valmis, rakastuimme, hullaannuimme täysin. Pian seurasi yhteenmuutto, kihlat, häät ja vauva. Olin niin onnellinen. Kuitenkin olin edelleen mustasukkainen ja ajattelin itsestäni koko ajan huonoja asioita.
Vertasin itseäni ensimmäisen poikaystävän urheilijakavereihin, olen mielestäni todella lihava (167/74). Lisäksi olen mielestäni ruma. Saan edelleen mustasukkaisuuskohtauksia, mutta onneksi nykyinen mieheni osaa puhua niistä rakentavasti. Olen nykyään siis onnellinen, mutta huono itsetuntoni estää minua olemasta ja elämästä täysillä. Ainiin, siskoni tekee mallin töitä ja äitini ylisti häntä jo teini-iässä. Mulle hän sanoi, että saan tulla mukaan ottamaan siskosta valokuvia. Ja sanoi myös, ettei mulle sovi jotkut lantiofarkut, kun läskit tursuaa.
Nyt mä olen 27 ja elämässäni on onnellinen tilanne, ainoa vain, että itsetunto laahaa edelleen pohjamutia. Onko joku selvinnyt huonosta itsetunnosta? Tai oppinut elämään sen kanssa? Olisi kivaa kuulla kokemuksia ja tarinoita siitä, miten siinä voi onnistua. Kiitos. Ja anteeksi tämä pitkä sepustus.
