J
järki käteen
Vieras
En kirjoita tätä lapsettomuuspalstalle, koska siellä tosiaan surraan lapsettomuutta ja varmasti tehdään kaikki mahdollinen vauvan/vauvojen saamiseksi. Olen joskus ollut lapseton, mutta hoidoilla tärppäsi ja prinsessa tuli syliin 41-veenä. Meillä kävi sellainen tuuri, että sitten kun onnistui, onnistui heti tuoresiirrosta ja pakkaseen jäi 3 hyvää alkiota. Kahtena prinsessan ekana vuotena en edes potenut vauvakuumetta, mutta nyt se on alkanut hiipiä ja ikää on karttunut kiitettävästi 45-v. Miehellä on lapsiluku nyt mielestään täynnä ja ymmärrän asian hyvin, vaikka edellinen katras on jo miehen mittaisia. Itsellä on jonkin verran sairaushistoriaa ja ns. reumageeni ja vaikka en sitä sairastakaan, alttius löytyy ja iriitit ovat välillä kiusana. Eka raskaus meni loistavasti ja vauva-ajan valvomisetkaan eivät kovin karmivilta tuntuneet. Kovin tempperamenttinen tämä neiti on ja tahto kasvaa iän myötä hurjasti, joten välillä seinät raikaa ja kortteli kuulee neidin uhmat. Suvusta löytyy alkoholismia, mielenterveysongelmaa ja neidin serkulla adhd (kaikki suvun naperot tosi vilkkaita ja uhmakkaita).
Nyt on alkanut vauvakuumeen myötä myös järjen ääni kuulua, mitä ihmettä kannattaa edes ajatella toista, kun yksi terve napero on saatu ja sen kasvattamisessa on työtä ja haastetta ihan kahden helpon naperon edestä. Toisaalta tunne, että jättää ne hyvät alkiot edes kokeilematta ja kylmästi antaa tuhota, tuntuu ikävältä. Ikään kuin en antaisi niille edes mahdollisuutta. Antaisin siis heittää mahdollisuuden uuteen elämään raakasti roskikseen. En ole uskovainen, mutta silti tuntuu pahalta. Kukapas ei haaveilisi pienestä tuhisevasta nyytistä, mutta kun tietää, että se arki on muutakin kuin pieni suloinen vauva sylissä. On itkua, kiukkua, valvomista, uhmaa ja sitten se sairastelurumba ja päiväkotirumba. Olen surullinen siitäkin, että esikko jää ilman sisarta, mutta en pidä sitäkään niin pahana kuin ajatusta, etten anna niille alkioille edes mahdollisuutta. Todennäköisyys raskauteen on pieni, mutta sellainen kuitenkin on, kun ne ovat alkioiksi ja hyviksi sellaisiksi kehittyneet. Toisaalta ajatus raskaudesta ja sen riskeistä terveyteen ja synnytyksestä/sektiosta riskeineen pelottaa, koska sairaushistoriaa mulla on. Pelkään myös valvomisen vaikutusta esim. reuman ja muiden sairauksien puhkeamiseen. Pelkään sitä, että iän myötä riski ennenaikaiseen synnytykseen kasvaa ja aiheutan mahdolliselle vauvalle keskosuuden ja vammautumisen. Siis pelkään, sitä se keski-ikä on, ei uskalla heittäytyä ja antaa vauvakuumeelle mahdollisuutta vaan miettii vain riskejä ja pelkää pahinta.
Tämä oli tätä purkautumista ennen yöunia. Saatte kommentoida ken jaksaa, olenko hullu, tyhmä, haaveilija vai tosi raukkamainen pelkuri. Tai yksinkertaisesti vain itsekäs keski-ikäinen mummomamma, jolla on käynyt hullun tuuri ja sitten ei osaa päättää elämästään.
Nyt on alkanut vauvakuumeen myötä myös järjen ääni kuulua, mitä ihmettä kannattaa edes ajatella toista, kun yksi terve napero on saatu ja sen kasvattamisessa on työtä ja haastetta ihan kahden helpon naperon edestä. Toisaalta tunne, että jättää ne hyvät alkiot edes kokeilematta ja kylmästi antaa tuhota, tuntuu ikävältä. Ikään kuin en antaisi niille edes mahdollisuutta. Antaisin siis heittää mahdollisuuden uuteen elämään raakasti roskikseen. En ole uskovainen, mutta silti tuntuu pahalta. Kukapas ei haaveilisi pienestä tuhisevasta nyytistä, mutta kun tietää, että se arki on muutakin kuin pieni suloinen vauva sylissä. On itkua, kiukkua, valvomista, uhmaa ja sitten se sairastelurumba ja päiväkotirumba. Olen surullinen siitäkin, että esikko jää ilman sisarta, mutta en pidä sitäkään niin pahana kuin ajatusta, etten anna niille alkioille edes mahdollisuutta. Todennäköisyys raskauteen on pieni, mutta sellainen kuitenkin on, kun ne ovat alkioiksi ja hyviksi sellaisiksi kehittyneet. Toisaalta ajatus raskaudesta ja sen riskeistä terveyteen ja synnytyksestä/sektiosta riskeineen pelottaa, koska sairaushistoriaa mulla on. Pelkään myös valvomisen vaikutusta esim. reuman ja muiden sairauksien puhkeamiseen. Pelkään sitä, että iän myötä riski ennenaikaiseen synnytykseen kasvaa ja aiheutan mahdolliselle vauvalle keskosuuden ja vammautumisen. Siis pelkään, sitä se keski-ikä on, ei uskalla heittäytyä ja antaa vauvakuumeelle mahdollisuutta vaan miettii vain riskejä ja pelkää pahinta.
Tämä oli tätä purkautumista ennen yöunia. Saatte kommentoida ken jaksaa, olenko hullu, tyhmä, haaveilija vai tosi raukkamainen pelkuri. Tai yksinkertaisesti vain itsekäs keski-ikäinen mummomamma, jolla on käynyt hullun tuuri ja sitten ei osaa päättää elämästään.
