E
epätoivoinen miniä
Vieras
Jos teillä olisi tällainen tilanne mitä tekisitte?
Olen naimisissa, meillä on monta lasta, kaikki toivottuja ja rakkaita. Isoimmat jo koulun aloittaneita. Minä pienimpien kanssa kotona. Taloudellisesti menee ok, miehellä hyvä ja ihan ok palkkainen työ, miehelle ns. "unelmatyö", joten ei halua työpaikkaa ja sen mukana paikkakuntaa vaihtaa missään tapauksessa.
Mulla ei työpaikkaa odottamassa, ihan hyvä koulutus kyllä, mut täällä paikkakunnalla(eikä lähikunnissakaan) oikein ole mun alan paikkoja vapaina. Pärjätään kuitenkin näinkin ihan ok ja kun lapset on isompia ajattelin kouluttautua mahdollisesti lisää tms.
Sit se ongelma: Asutaan miehen lapsuuden kodissa, joka on rempattu oman näköiseksi ja omilla rahoilla mut ei ole meidän omistuksessa kuitenkaan. Vieressä kiva kyläkoulu jossa lapset viihtyy. Miehen vanhemmat ei siis asu meidän kanssa mut lähellä kuitenkin.
Jos muutettais tästä olis vaihtoehdot kunnan vuokrakämppiä aika huonoilta alueilta (tällä alueella ei kunnan asuntoja ole , ne on toisella puolella kuntaa).
Miehen vanhemmat suosii poikia. Sekä meidän et miehen sisarusten. Tämä ei ollut tullut ilmi silloin kun tää asumisjärjestely tuli ajankohtaiseksi (silloin vain meillä oli lapsia ja ne tyttöjä). Asiasta on sanottu ystävällisesti mutta ei auta. Lapset tykkää isovanhemmistaan mut iän myötä ovat alkaneet selvästi huomata tuon suosimisen joka on aika räikeää ja törkeääkin.
Ja kun me asutaan näin, niin pahasti ei voi sanoa, ei uhata välien viilentämisellä tms.
Mies puolustaa vanhempiaan, vaikkei itse ajattele niinkuin he. Mut mies uskoo/haluaa uskoa ettei vanhempansa tarkoita mitään pahaa vaikka teot on joskus ollu ihan järkyttäviä(muidenkin kuin mun mielestä). Tai sit mies sanoo et " ei ne varmaan enää". Joo, tätä on katseltu jo vuosia eikä tilanne lasten kasvaessa ole mitenkään erityisesti parantunu.
Mä oon jo tavallaan luovuttanu, on vielä vanhan kansan ihmisiä jotka arvottaa lasta sukupuolen mukaan, ja sille ei mitään voi.
Minä en kuitenkaan haluaisi et tilanne vaikuttais meidän lapsiin, et he jatkuvasti joutuu tällaiseen tilanteseen. Meillei ole myöskään toisia isovanhempia joiden kanssa tilanne ja kohtelu olisi normaalia joten sellaisestakaan ei apua löydy.
Meillä pojat osaa jo käyttää tilannetta hyväkseen jollain tapaa, eli ikävä kyllä meidän lapset ei ole niitä jotka itse pitäsivät tasa-arvoa yllä noissa tilanteissa vaan jos yhdelle on lahja ja toisille ei niin se yksi oikein patsastelee sillä.. Ja toki, isossa perheessä kasvavalle on tavallaan varmaan aika ihanaa olla tähti, tai ainakin kuulua siihen "parempaan" porukkaan.
Todetaan vielä ettei kuuluta miihinkään uskonnolliseen erityisryhmään, eikä isovanhemmatkaan, joten ei silläkään selity tuo heidän asennevamma.
Tulipas pitkä selostus.
No joka tapauksessa, kaipaisin neuvoja, miten tässä pitäis olla ja elää.
Muuttaminen on aika mahdotonta, mies vastustaa sitä kovasti. Mulla siis ajatus et jos muutettais niin vois laittaa välit isovanhempiin vähän viileämmäksi ja toisaalta myös tiukastikin vois sanoa tilanteesta tarvittaessa.
Lasten koulun takia myös muuttaminen aika iso asia..
Mut mua ottaa jo niin päähän tää tilanne etten osaa olla normaalisti appivanhempien kanssa, ja toisaalta tilanne on kärjistänyt myös mun ja miehen välejä(jotka siis muuten on oikein hyvät ja avioliitto onnelinen). Myös lasten käytöksessä alkaa tää näkyä, siis aina isovanhempien tapaamisen aikana ja sen jälkeen. Pojat käyttäytyy vähän silleen "kukkona tunkiolla" henkisesti isovanhempien kanssa ollessaan ja tytöt jää syrjemmälle, aika surullisen oloisina. Se särkee sydäntä..
Tuntuu että olen ihan umpikujassa.
Olen naimisissa, meillä on monta lasta, kaikki toivottuja ja rakkaita. Isoimmat jo koulun aloittaneita. Minä pienimpien kanssa kotona. Taloudellisesti menee ok, miehellä hyvä ja ihan ok palkkainen työ, miehelle ns. "unelmatyö", joten ei halua työpaikkaa ja sen mukana paikkakuntaa vaihtaa missään tapauksessa.
Mulla ei työpaikkaa odottamassa, ihan hyvä koulutus kyllä, mut täällä paikkakunnalla(eikä lähikunnissakaan) oikein ole mun alan paikkoja vapaina. Pärjätään kuitenkin näinkin ihan ok ja kun lapset on isompia ajattelin kouluttautua mahdollisesti lisää tms.
Sit se ongelma: Asutaan miehen lapsuuden kodissa, joka on rempattu oman näköiseksi ja omilla rahoilla mut ei ole meidän omistuksessa kuitenkaan. Vieressä kiva kyläkoulu jossa lapset viihtyy. Miehen vanhemmat ei siis asu meidän kanssa mut lähellä kuitenkin.
Jos muutettais tästä olis vaihtoehdot kunnan vuokrakämppiä aika huonoilta alueilta (tällä alueella ei kunnan asuntoja ole , ne on toisella puolella kuntaa).
Miehen vanhemmat suosii poikia. Sekä meidän et miehen sisarusten. Tämä ei ollut tullut ilmi silloin kun tää asumisjärjestely tuli ajankohtaiseksi (silloin vain meillä oli lapsia ja ne tyttöjä). Asiasta on sanottu ystävällisesti mutta ei auta. Lapset tykkää isovanhemmistaan mut iän myötä ovat alkaneet selvästi huomata tuon suosimisen joka on aika räikeää ja törkeääkin.
Ja kun me asutaan näin, niin pahasti ei voi sanoa, ei uhata välien viilentämisellä tms.
Mies puolustaa vanhempiaan, vaikkei itse ajattele niinkuin he. Mut mies uskoo/haluaa uskoa ettei vanhempansa tarkoita mitään pahaa vaikka teot on joskus ollu ihan järkyttäviä(muidenkin kuin mun mielestä). Tai sit mies sanoo et " ei ne varmaan enää". Joo, tätä on katseltu jo vuosia eikä tilanne lasten kasvaessa ole mitenkään erityisesti parantunu.
Mä oon jo tavallaan luovuttanu, on vielä vanhan kansan ihmisiä jotka arvottaa lasta sukupuolen mukaan, ja sille ei mitään voi.
Minä en kuitenkaan haluaisi et tilanne vaikuttais meidän lapsiin, et he jatkuvasti joutuu tällaiseen tilanteseen. Meillei ole myöskään toisia isovanhempia joiden kanssa tilanne ja kohtelu olisi normaalia joten sellaisestakaan ei apua löydy.
Meillä pojat osaa jo käyttää tilannetta hyväkseen jollain tapaa, eli ikävä kyllä meidän lapset ei ole niitä jotka itse pitäsivät tasa-arvoa yllä noissa tilanteissa vaan jos yhdelle on lahja ja toisille ei niin se yksi oikein patsastelee sillä.. Ja toki, isossa perheessä kasvavalle on tavallaan varmaan aika ihanaa olla tähti, tai ainakin kuulua siihen "parempaan" porukkaan.
Todetaan vielä ettei kuuluta miihinkään uskonnolliseen erityisryhmään, eikä isovanhemmatkaan, joten ei silläkään selity tuo heidän asennevamma.
Tulipas pitkä selostus.
No joka tapauksessa, kaipaisin neuvoja, miten tässä pitäis olla ja elää.
Muuttaminen on aika mahdotonta, mies vastustaa sitä kovasti. Mulla siis ajatus et jos muutettais niin vois laittaa välit isovanhempiin vähän viileämmäksi ja toisaalta myös tiukastikin vois sanoa tilanteesta tarvittaessa.
Lasten koulun takia myös muuttaminen aika iso asia..
Mut mua ottaa jo niin päähän tää tilanne etten osaa olla normaalisti appivanhempien kanssa, ja toisaalta tilanne on kärjistänyt myös mun ja miehen välejä(jotka siis muuten on oikein hyvät ja avioliitto onnelinen). Myös lasten käytöksessä alkaa tää näkyä, siis aina isovanhempien tapaamisen aikana ja sen jälkeen. Pojat käyttäytyy vähän silleen "kukkona tunkiolla" henkisesti isovanhempien kanssa ollessaan ja tytöt jää syrjemmälle, aika surullisen oloisina. Se särkee sydäntä..
Tuntuu että olen ihan umpikujassa.