Ongelma. Kukaan ei ymmärrä minua.

Minulla on kolme lasta. Mies, joka on loistava isä. Minä en saa lapsistani enkä miehestäni mitään. En iloa, en ylpeyttä, en piristystä päivään. Koen miehen ja lapset ainoastaan velvollisuuksina ja lisätyönä. Lapset ja mies ovat hyvin käyttäytyviä, sosiaalisia, kauniita ja minä tiedostan sen mekaanisella tasolla.

Olen onnellisimmillani kun voin töistä palata tyhjään kotiin miehen hakiessa lapset. Heti kun ovi käy, minua alkaa ahdistaa. En halua viettää aikaa perheeni kanssa, haluan olla yksin!!! Koen olevani työorja, tarpeiden tyydyttäjä omassa kodissani.

Koko ajan on joku haluamassa jotain joko mies (läheisyyttä) tai lapset: leikitään sitä, leikitään tätä, luetaan, auta nuken kanssa, piirrä hevonen, mennään ulos… Kun minä haluan jotain, esim. istua 10 min yksin kylppärissä niin sitä toivetta ei kunnioiteta. Mies yrittää olla korvikeäitikin, mutta eihän se kelpaa. Äitiäitiäiti…

Haluan uskoa, että jos nyt jättäisin perheeni, niin muutaman vuoden kuluttua kaipaisin takaisin, mutta silloin peli olisi jo menetetty.

 

Toivon saavani jonkun sairauden, jonka vuoksi joudun sairaalaan. Silloin kukaan ei vaatisi minulta mitään. Toivoisin myös, että sairaus olisi parantumaton, koska silloin kukaan ei jonottaisi vuoroaan minulle. Jos perheeni saisi tietää, että paranen X päivän päästä, niin tiedossa olisi sama kaava ja orja palaisi töihin, kun on taas terve.

 

Toivon saavani jonkun sairauden, jonka vuoksi joudun sairaalaan. Silloin kukaan ei vaatisi minulta mitään. Toivoisin myös, että sairaus olisi parantumaton, koska silloin kukaan ei jonottaisi vuoroaan minulle. Jos perheeni saisi tietää, että paranen X päivän päästä, niin tiedossa olisi sama kaava ja orja palaisi töihin, kun on taas terve.

Jos vastuu painaa noin, miksi menit naimisiin ja miksi ihmeessä hankit vielä lapsiakin?
Vai onko sinussa jokin muuttunut?
Jos kerran kaikki ulkoinen on kunnossa, olisi syytä lähteä hakemaan jostakin apua mt- ongelmaasi ennenkuin on myöhäistä. Parantumattoman sairauden toivomisesta itselleen on enää askel itsetuhoon, hae ihmeessä apua.

 

Jos vastuu painaa noin, miksi menit naimisiin ja miksi ihmeessä hankit vielä lapsiakin?

Syyllistäminen vain pahentaa ahdistustani.

 

Syyllistäminen vain pahentaa ahdistustani.

Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken paranemisen alku.
En syyllistä sinua, miksi sen tekisin.
Kirjoituksestasi vain ei voinut saada muuta käsitystä kuin että jonkinlainen masennus sinuun on iskenyt.
Tämän kirjoitin sellaisen ihmisen kokemuksella, joka itse on kärsinyt melko syvästä masennuksesta yhden vuosikymmenen ajan. Ja joka nyt elää masentuneen ihmisen kanssa.
Ei todellakaan ole sinun syysi, jos asiasi ovat kuten ovat, ne vain joskus menevät niin.
Mutta siitä huolimatta vain pyrkimys parenpaan vie siitä ohi, vaikka vuosia kuluisikin.
itse sinun on kuopastasi ylös kavuttava, mutta hyvä(t) auttaja(t) on aina tarpeen.
Tiedän kyllä tuon tunteen, kun joku sanoo jotakin tilanteeseesi, ihan mitä hyvänsä, se tulkitaan syyllistämiseksi. se on ihan normaalia ja siksi alku ylöspäin onkin aina niin hankala.
Apua kyllä tarvitaan ja pyydetäänkin, mutta kukann ei osaa auttaa "oikein".

 

Ok. Omaa syytäni kaikki. Omaa syytäni, että mieheni pakottaa seksiin ja omaa syytäni, että en nauti vuosia kestäneestä henkisestä pahoinpitelystä. Omaa syytäni, että minä olen uupunut.

 

Ok. Omaa syytäni kaikki. Omaa syytäni, että mieheni pakottaa seksiin ja omaa syytäni, että en nauti vuosia kestäneestä henkisestä pahoinpitelystä. Omaa syytäni, että minä olen uupunut.

Tuota.. luitkohan edellisen kommenttini ollenkaan?
Et kertonut aloituksessasi mistään seksiin pakottamisesta etkä henkisestä väkivallasta.
Kirjoitinhan nimenomaan, että joskus asiat vain menevät niin, että yhtäkkiä ei mikään olekaan kuten joskus ja kuten niitten toivoisi olevan.
Masennus on vakava juttu, ei siinä ole mitään aihetta kepeään huulenheittoon.
Aloituksessasi peräänkuulutit ymmärrystä, jos oikein tulkitsin.
uskon ymmärtäväni tilannettasi jonkin verran, mutta tietysti sinä itse sen paremmin tunnet.
mutta jos olet sitä mieltä, että vain pahennan tilannettsi syyllistämällä, on kai parnpi lopettaa tästä asiasta vääntäminen tähän.
Koeta nyt kuitnkin pärjäillä, vaikka paskaa tuleekin niskaan joka suunnasta.

 

Ehdotan perheterapiaa tai pariterapiaa. Jos mies ei tuu mukaan, niin mene yksin. Tee jotain "rajua " Lähde pariksi päiväksi hotelliin yksin huilaamaan. Ilman huonoa omaatuntoa!

 

Minulla on kolme lasta. Mies, joka on loistava isä. Minä en saa lapsistani enkä miehestäni mitään. En iloa, en ylpeyttä, en piristystä päivään. Koen miehen ja lapset ainoastaan velvollisuuksina ja lisätyönä. Lapset ja mies ovat hyvin käyttäytyviä, sosiaalisia, kauniita ja minä tiedostan sen mekaanisella tasolla.

Olen onnellisimmillani kun voin töistä palata tyhjään kotiin miehen hakiessa lapset. Heti kun ovi käy, minua alkaa ahdistaa. En halua viettää aikaa perheeni kanssa, haluan olla yksin!!! Koen olevani työorja, tarpeiden tyydyttäjä omassa kodissani.

Koko ajan on joku haluamassa jotain joko mies (läheisyyttä) tai lapset: leikitään sitä, leikitään tätä, luetaan, auta nuken kanssa, piirrä hevonen, mennään ulos… Kun minä haluan jotain, esim. istua 10 min yksin kylppärissä niin sitä toivetta ei kunnioiteta. Mies yrittää olla korvikeäitikin, mutta eihän se kelpaa. Äitiäitiäiti…

Haluan uskoa, että jos nyt jättäisin perheeni, niin muutaman vuoden kuluttua kaipaisin takaisin, mutta silloin peli olisi jo menetetty.

 

Hei,

Itse olen kokenut monesti aikanaan samanlaisia tunteita ... ja huomannut olevani yksinkertaisesti vain loputtoman puhki. Sitä en vain halunnut itselleni myöntää. Nyt lapseni ovat jo aikuisia ja asuvat omillaan, joten elellään mieheni kanssa kaksin. Koen toisinaan edelleenkin huonoa omaatuntoa siitä, etten osannut olla sellainen äiti ja vaimo kuin sisimmässäni olisin halunnut olla. Perhe on kuitenkin minulle äärettömän tärkeä.

Muutaman lohdutuksen sanan sinulle toivoisin voivani välittää:

Ensinnä, hyvinvointisi suhteen olet mielestäni osannut hienosti ottaa ensimmäisen ja sen tärkeimmän askeleen. Olet nimittäin osannut sanoittaa vaikeat ja negatiiviset tunteesi, myöntää ne. Pahinta olisi se, että tukahduttaisit ne kieltämällä ja antaisit kasvaa niiden sisälläsi epämääräiseksi möykyksi, jolloin ne ennen pitkää nousisivat pintaan entistä hankalampina. Näin toimimalla on mahdollista päästä muutoksen alkuun.

Toiseksi, olet rohkeasti kirjoittanut haasteistasi tänne palstalle etsien siten vertaistukea, josta on tutkitusti apua moniin ihmiselämän ongelmiin. Tämä on osoitus halustasi ja kyvystäsi yrittää käytännössäkin ratkaista ongelma. Toivottavasti vertaistukea tältä palstalta saat tavalla, jonka koet hyödylliseksi. Itse en aikanaan vertaistuen voimaa tajunnut enkä osannut hakea, sillä koin olevani jotenkin epäonnistunut ja vääränlainen äiti. Oletin, että kaikilla muilla homma sujuu mallikkaasti. Häpesin, kituuttelin ja voin pahoin. Selvisin hengissä, mutta näin jälkeen ajatellen olisin toiminut toisin ja hakenut apua. Toivottavasti me kanssasisaret osaamme antaa tukea tuomitsematta toisiamme. Myötätuntien ja ymmärtäen.

Kolmanneksi, vasta myöhemmällä iällä olen oivaltanut hyvinvointini suhteen toimintamallin, jonka olisin toivonut ymmärtäväni jo aiemmin. Oivallus kiteytyy tyyneysrukouteen, josta olen jättänyt ei-uskonnollisena pois jumalan ja joka kuuluu kutakuinkin näin: ”Suotakoon sinulla tyyneyttä hyväksyä asiat joita et voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voit ja viisautta erottaa nämä toisistaan.” Minä yritin liiaksi muuttaa miestäni, lapsiani, heidän toimintatapojaan sen sijaan, että olisin kääntänyt vahvemmin fokuksen omiin tunteisiini, ajatuksiini ja toimintaani. Edellinen ei ole hallinnassani, mutta jälkimmäiseen voin vaikuttaa paljonkin. Tämän pohjalta voi miettiä konkreettisia toimia. Minä yritin puhua miehelleni tunteistani, sillä perhe ja lapset ovat yhteisiä. Pahin virheeni oli syyttely: ”SINÄ teet niin ja näin, LAPSET toimivat niin ja näin”. Olisi ollut viisaampaa kertoa, MILTÄ MINUSTA TUNTUU JA MITEN KOEN ASIAT. Kukaanhan ei voi kiistää minun tunteitani ja kokemuksiani, sillä ne ovat totta. Tunteet synnyttävät ajatuksia, jotka nekin ovat minun todellisia ajatuksia. Sen sijaan tunteiden pohjalta heränneet ajatukset eivät aina välttämättä ole faktaa eivätkä vastaa todellisuutta. Tämän kun olisin aikanaan ymmärtänyt, elämä ei olisi ollut tuntunut niin raskaalta kun sen koin.

Voimia ja rohkeutta sinulle. Uskon vahvasti, että löydät oikeat ratkaisut. Tärkeää on muistaa myös se, että ulkopuoliseenkin apuun turvautuminen on merkki vahvuudesta ja rohkeudesta, ei missään tapauksessa heikkoudesta.

 

Hei,

Itse olen kokenut monesti aikanaan samanlaisia tunteita ... ja huomannut olevani yksinkertaisesti vain loputtoman puhki. Sitä en vain halunnut itselleni myöntää. Nyt lapseni ovat jo aikuisia ja asuvat omillaan, joten elellään mieheni kanssa kaksin. Koen toisinaan edelleenkin huonoa omaatuntoa siitä, etten osannut olla sellainen äiti ja vaimo kuin sisimmässäni olisin halunnut olla. Perhe on kuitenkin minulle äärettömän tärkeä.

Muutaman lohdutuksen sanan sinulle toivoisin voivani välittää:

Ensinnä, hyvinvointisi suhteen olet mielestäni osannut hienosti ottaa ensimmäisen ja sen tärkeimmän askeleen. Olet nimittäin osannut sanoittaa vaikeat ja negatiiviset tunteesi, myöntää ne. Pahinta olisi se, että tukahduttaisit ne kieltämällä ja antaisit kasvaa niiden sisälläsi epämääräiseksi möykyksi, jolloin ne ennen pitkää nousisivat pintaan entistä hankalampina. Näin toimimalla on mahdollista päästä muutoksen alkuun.

Toiseksi, olet rohkeasti kirjoittanut haasteistasi tänne palstalle etsien siten vertaistukea, josta on tutkitusti apua moniin ihmiselämän ongelmiin. Tämä on osoitus halustasi ja kyvystäsi yrittää käytännössäkin ratkaista ongelma. Toivottavasti vertaistukea tältä palstalta saat tavalla, jonka koet hyödylliseksi. Itse en aikanaan vertaistuen voimaa tajunnut enkä osannut hakea, sillä koin olevani jotenkin epäonnistunut ja vääränlainen äiti. Oletin, että kaikilla muilla homma sujuu mallikkaasti. Häpesin, kituuttelin ja voin pahoin. Selvisin hengissä, mutta näin jälkeen ajatellen olisin toiminut toisin ja hakenut apua. Toivottavasti me kanssasisaret osaamme antaa tukea tuomitsematta toisiamme. Myötätuntien ja ymmärtäen.

Kolmanneksi, vasta myöhemmällä iällä olen oivaltanut hyvinvointini suhteen toimintamallin, jonka olisin toivonut ymmärtäväni jo aiemmin. Oivallus kiteytyy tyyneysrukouteen, josta olen jättänyt ei-uskonnollisena pois jumalan ja joka kuuluu kutakuinkin näin: ”Suotakoon sinulla tyyneyttä hyväksyä asiat joita et voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voit ja viisautta erottaa nämä toisistaan.” Minä yritin liiaksi muuttaa miestäni, lapsiani, heidän toimintatapojaan sen sijaan, että olisin kääntänyt vahvemmin fokuksen omiin tunteisiini, ajatuksiini ja toimintaani. Edellinen ei ole hallinnassani, mutta jälkimmäiseen voin vaikuttaa paljonkin. Tämän pohjalta voi miettiä konkreettisia toimia. Minä yritin puhua miehelleni tunteistani, sillä perhe ja lapset ovat yhteisiä. Pahin virheeni oli syyttely: ”SINÄ teet niin ja näin, LAPSET toimivat niin ja näin”. Olisi ollut viisaampaa kertoa, MILTÄ MINUSTA TUNTUU JA MITEN KOEN ASIAT. Kukaanhan ei voi kiistää minun tunteitani ja kokemuksiani, sillä ne ovat totta. Tunteet synnyttävät ajatuksia, jotka nekin ovat minun todellisia ajatuksia. Sen sijaan tunteiden pohjalta heränneet ajatukset eivät aina välttämättä ole faktaa eivätkä vastaa todellisuutta. Tämän kun olisin aikanaan ymmärtänyt, elämä ei olisi ollut tuntunut niin raskaalta kun sen koin.

Voimia ja rohkeutta sinulle. Uskon vahvasti, että löydät oikeat ratkaisut. Tärkeää on muistaa myös se, että ulkopuoliseenkin apuun turvautuminen on merkki vahvuudesta ja rohkeudesta, ei missään tapauksessa heikkoudesta.

Kiitos paljon sinulle. Otin yhteyttä neuvolaan ja puhuin avoimesti päiväkodin henkilökunnalle. Sain myös lääkäriajan itselleni. Otin lisäksi yhteyttä perheneuvontaan/pariterapiaan. Puhuin anopille. Kukaan ei tuominnut minua. Sanoin, että minä koen, että minä olen todella väsynyt. Minä koen, että muiden kosketus velvoittaa ja kuormittaa minua. Olen todella väsynyt, mutta edes aavistuksen verran enemmän toiveikas, kuin eilen.

 

Kiitos paljon sinulle. Otin yhteyttä neuvolaan ja puhuin avoimesti päiväkodin henkilökunnalle. Sain myös lääkäriajan itselleni. Otin lisäksi yhteyttä perheneuvontaan/pariterapiaan. Puhuin anopille. Kukaan ei tuominnut minua. Sanoin, että minä koen, että minä olen todella väsynyt. Minä koen, että muiden kosketus velvoittaa ja kuormittaa minua. Olen todella väsynyt, mutta edes aavistuksen verran enemmän toiveikas, kuin eilen.

Kuulostaa todella hienolta, että olet luonut konkreettiset askelmerkit hyvinvointisi edistämiseksi. Tsemppiä jatkoon