Oletteko ehtineet miettimään/muistelemaan synnytystä?

mä oikeastaan nyt vasta kun vauva kohta 5kk "ehdin" muistelemaan..
synnytys oli sillä tavalla rankka, koska oli pitkäkestoinen vaikka 3.synnytys ja kivunlievitys ei auttanut kuin hetkeksi ja kun pahimmat kivut olivat päällä, ei voinut antaa enää mitään kivunlievitystä. myös spinaali vei ponnistuksen tunteen kokonaan ja heikensi vauvann sydänäänet
Mulla oli koko yön hyvin epäempaattinen , kylmäkiskoinen kätilö jolta ei tukea herunut yhtään. hyvä kun uskalsi mitään edes kysyä, kun vastaus oli aina niin kylmä!
Ponnistusvaiheessa oli aivan hirveää, kun piti väkisin ponnistaa ilman ponnistamisen tunnetta. ja kivut olivat aivan hirveät! ensimmäisen kerran huusin ja kirosin synnytyksessä :ashamed: olin aivan varma etten kykene siihen, pyysin jopa leikkausta. kätilö istui vaan jalkopäässä kylmän rauhallisena ja hoki että ei mua voi sattua koska mulla tuntu puudutus vielä jaloissa
muutenkin puhui mulle tosi törkeästi :/

Että ei järin hyvät kokemukset jäänyt :|

 

Kurjanpuoleisia kokemuksia sulla! :hug:

Itseäni on jäänyt todella vaivaamaan se, ettei kukaan kysynyt ajan kanssa että miten voin. Kukaan ei tullu kertaamaan tapahtumia kanssani. Ainoa mitä minulta 3päivän aikana kysyttiin, oli kipulääkityksen tarpeesta. Itselleni tehtiin siis kiireellinen sektio vauvan perätilan ja ennenaikaisuuden vuoksi, synnytys alkoi lapsivesien menolla täysin yllättäen reilu kuukausi ennen laskettua aikaa ja oikeastaan vasta heräämöstä osastolle siirryttyäni tajusin mitä kaikke oli tapahtunut vajaassa kolmessa tunnissa. Vauva joutui olemaan vastasyntyneiden tarkkailuosastolla pari viikkoa, en siis saanut häntä vierelleni. Olin peloissani, itkuinen ja aivan ulalla. En siinä kunnossa itse osannut pyytää juttu seuraa mitä olisin kipeästi kaivannut. Synnyttäneiden vuodeosaston henkilökunta kai luuli että vastasyntyneiden tehon henkilökunta hoitaa myös minut vauvani ohella, vaan näinhän se ei mene. Mieheni ja ystäväni ja sukulaiset olivat toki tukena mutta hekin olivat tietysti tilanteessa huolissaan vauvasta ja lähinnä kyselivät minulta kaikkea eikä tietoni ja voimani riittäneet muille selittelemään asioita. Erittäin epäammattimaista mielestäni henkilökunnalta etteivät ymmärtäneet apuni tarvetta vaikka olin koko ajan itkuinen. Neuvolassa sitten vauvan jo päästyä kotiin juttelin th:n kanssa tunteistani ja asioiden kulusta. Siinä vaiheessa oli taas jo imetys ja muu vauvan oito päälimmäisenä mielessä eikä synnytkseen oikein ollut pääkopassa tilaa palata. Olin siis näin jälkeenpäin ajateluna vaarassa masentua. Onneksi mies oli monta viikkoa kotona ja saimme yhdessä opetella vauvamme hoitoa ja arki lähti sujumaan. Vasta pojan ollessa 4kk ikäinen aloin käymään synnytykseen liittyneitä tapahtumia läpi omassa päässäni ja mieheni kanssa.

Synnärin henkilökunnan aika meni(ymmärrettävästi)vierihoidossa olevien äitien ja vauvojen pastamiseen mutta koska potilailla on kuitenkin joka vuorossa oma hoitaja niin on käsittämätöntä ettei aikaa/halua liiennyt lainkaan... Palautetta en hoksannut jättää osastolta lähtiessäni mutta sinänsä karvas maku jäi. Onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin!

 

Muistelin mielelläni synnytystä heti lähipäivinä ja nytkin olen muistellut aika ajoin. Aika kultaa muistot (ainakin mulla ) eikä mulla silti paljon mitään kullattavaa ole =) Käynnistyksellä aloiteltiin ja usein sanotaan, että ne on rajuja synnytyksiä... Noh, synnytys kesti 4h 25min eikä ollut mitenkään raju =)
Avoimin mielin olen valmis menemään vaikka pari kertaa uudestaankin
Ainut, mikä on jäänyt vähän harmittamaan, on se, että en koskaan päässyt/muistanut mennä kiittämään kätilöäni :/

 

Muistelen synnystä usein. Ensin muistelin hyvällä mielellä koska itselläni oli säännöllinen ja suht helppo synnytys. Mutta nyt kun on tullut vauvakuume ja suunnittelemme toista (poika nyt 7 kk) niin pelkään.
Kävin pelkopolilla viimeksikin ja pyysin sektioita. Mutta se auttoi kun siellä puhuttiin. Nyt en ikinä haluisi leikkaukseen. Mutta se kipu on niin kamalaa. Muuten voisin synnyttää vaikka kuinka monta kertaa.
Muistelen synnytyksen kestoa, joka oli 10 h ja 10 min. Sitä kipua - sain kohdunkaulanpuudutteen, joka ei auttanut. Sen jälkeen epiduraalin joka auttoi. Ponnistukseen ei auttanut mikään, mutten revennyt yhtään - jota pelkäsin kylläkin. Sain 4 tikkiä emättimen sisään pintanirhaumien takia. Kätilöni sekä mieheni olivat ihania :heart: Sairaalassa aion ensi kerralla levätä, nyt lähin jo päivän päästä kotiin koska en viihtynyt siellä.
Ensin kerralla menen aikaisemin synnytysvastaanottoon. Liian kauan kotona kidutin itseäni ja liian myöhään sain sitten puudutkset. Mutte kyllähän se synnytys hienoin kokemus oli

 

Mulla nyt aikaa 4kk siitä ja tossa 3kk tienoilla rupesin miettimään niitä asioita, ekat 3kk menivät siihen että ylipäänsä tuli jokin tolkku elämään.
synnytys käynnistyi, tai siis edelleen epäselvää koska se tapahtui, itsellään ja päivää yli la. Koko hässäkkä kesti 27h, päättyen kiireelliseen sektioon. Hoitamassa oli 2 kätilöä+opiskelija, mutta yksikään ei tajunnut tilannetta. Ihmettelivät vain miksi menee niiiiiiin hitaasti(14h/1cm...) ja vänisivät vastaan synnytyslääkärillekin. 27h yhtäsoittoa supisteluja ja tulos 5cm. Tuolloin onneksi oli fiksu lääkäri joka tajusi ettei se vauva tule ja käski lopettaa oksitosiinin tunkemisen. Minä ja kroppa oltiin jo niin lopussa ettei ollut muuta tietä kun ottaa ulos. Vauvalla virhetarjonta ja vastoin kätilöiden luuloa supparit olivat kokoajan tiheitä ja tosi kipeitä, saivatkin lääkäriltä huutia kun eivät olleet laittaneet sisäistä mittaria tarkastusta varten. Mulla alla vielä myrkytys ja tuon kanssa kunto oli tosi alhaalla toipua. Heräämössä harmitti kovasti kun en saanut nyyttiä kainaloon ja näinkin vain pikaisesti salissa, piti odottaa tunteja pääsyä vuodeosastolle. Kivunlievitys kesti kohtuuttomasti saada, oltuani tuskissa 14h, kehtasi kätilö vain alkaa aukomaan kiun vaadin lievitystä ja olin auennut vaadittavat sentit. Eli siis pieleen meni koko homma, ja tosi paha maku jäi. Sen kiitoksen saa se ainoa joka tajusi että nyt ei ole asiat hyvin ja pitää toimia (näki että äiti+vauva olivat ahdingossa ja homma saatava päätökseen). Synnytyskertomuksessa monia epäkohtia, virheitä jne...Osastolle ei tultu tapaamaan jälkikäteen, enkä tajunnut vaatiakaan siinä kunnossa.
Vuodeosastolla oli ihan ok olla, ainoa minkka hoitajien kiire, hyvin vajaaksi jäi opastus vauvanhoidosssa ja kipulääkkeetkin takkusivat kun aina kukaan ei tullut. Naapurilta jäi kerran aamiainenkin saamatta, oli myös leikkuupotilas ja määräys syödä huoneessa. Loppusummana: vaikka persiilleen meni ja kesti pitkään toipua, oli se 10p poika sellainen palkkio että kannatti...en tosin tiedä uskallanko enää toista lasta yrittää, sen verran oli paha tuo synnytyshomma.

 

Mulla synnytyksestä jäänyt ihan hyvä maku.
Vähän kyllä ihmettelen, kun kätilöt vaihtoivat vuoroa kesken ponnistuvaiheen.
Taisi olla toisella kätilöllä joku tosi tärkeä meno, kun ei voinut synnytystä loppuun hoitaan.
Mut juu, muuten ok.

 

Olen usein muistellut... se oli elämäni ihanin kokemus, vaikka kauan kestikin. Avauduin viiteen senttiin kahdessa vuorokaudessa, ja siitä meni vielä yli puoli vuorokautta, ennen kuin oli vauva sylissä. Muistan jossain vaiheessa, hieman ennen ponnistamista, ajatelleeni että tätä kipua ei voi koskaan unohtaa, ja että ikinä en enää ryhdy tähän hommaan vapaaehtoisesti, mutta jo tunti synnytyksestä sanoin miehelleni, että olipa positiivinen kokemus! Kivunlievitystä tyrkytettiin taajaan tuon avautumisvaiheen aikana, yön ajaksi aina otinkin sitä (kaikkiaan 3 yötä meni kipeissä suppareissa). Ainoa miinus oli eräs kätilö synnytyssalissa, joka määki vaan että "koeta ny ponnistaa" neuvomatta ensikertalaista mitenkään vaikka sanoin, että kun ei ponnistuta vaan sattuu, en osaa. No onneksi tuli vuoronvaihto, ja uusi kätilö neuvoi ripeästi asennon ja tekniikan, ja heti osasin ponnistaa oikein ja tehokkaasti, kun vain sain ohjeet. Ja ihana tyttö syntyi! :heart: Eli minun tapauksessani oli onni, että edellinen kätilö lähti vuoronsa päätyttyä kotiin, vaikka homma kesken olikin.

 

Mulla meni synnytyksen jälkeen viikkoja ettei ehtinyt miettiä yhtään mitään. Mutta nyt kun tyttö 4kk käyn edelleen koko tapahtumaa läpi mennen tullen ja palatessa. Itse synnytyksestä jäi ihan hyvä maku, mutta se sairaalaan meno-vaihe kaivelee mieltä. Oli hieman töykeä kätilö ja oli passittamassa kotiin, vaikka tulin sairaalaan kun en enää kokenut pärjääväni kotona. Sitten ei annettu ku panadolia kipulääkkeeksi ja kaikki oksensin ja kipu oli kova. Olin osastolla muutamia tunteja ennen kuin yksi kiva yökätilö usko kivut ja koki etten enää pärjää tavallisella osastolla ja minut siirrettiinkin synnytyssaliin. Siellä kaikki sitten alkoi sujumaan, eikä ole jäänyt painajaisia. Mutta se yksinäisyys ja tunne etteikö täälläkään anneta apua (siellä osastolla) on jäänyt aikamoiseksi möykyksi sisälle. Olen siis yh, enkä itse halunnut ketään mukaan synnytykseen. Uskon, että jos vielä joskus teen lapsen, joudun varmasti tekemään kovasti työtä että pääsen siitä kivun pelosta. Ja liekö uskallan ikinä tehdä enää... :'(

 

Olin synnytyksen jälkeen vielä yhteensä 7 päivää sairaalassa pojan keltaisuuden takia ja ehdin sen takia miettiä synnytystä, ja ylipäänsä kaikkea, paljon... Synnytyksestä on nyt kolme ja puoli viikkoa ja mulla on toisinaan jopa ikävä sitä, niin hyvä mieli siitä jäi loppujen lopuks.
Mun synnytys käynnistettiin viikko ennen laskettua raskausmyrkytyksen takia ja kun oli ensimmäinen niin ei ole vertailu kohtaa, mutta minusta se oli kyllä rajua kyytiä, kesti 11 h 40 min.

Osasin odottaa että se ei ole kivutonta, mutta koska avauduin aikas nopeasti niin tuntien tuskien jälkeen kun pääsin synnytyssaliin ja odotin epiduraalia niin potkin jaloillani kivusta niin että meinasin pudota siitä pöydältä. :ashamed:
Kätilö ja mies ja nukutuslääkäri toisteli mun nimeä ja yritti rauhotella. Se oli kauheinta vaihetta synnytyksessä, just nuo pari tuntia ennen kun sain epiduraalin.

Sen jälkeen kaikki tuntui lähes helpolta, ponnistamisen tarvettakin jouduin odottamaan hetken aikaa vaikka olin jo täysin auki. Ponnistusvaihe kesti 19 minuuttia ja kerran sen aikana sanoin että en jaksa. Jaksoin kuitenkin ja sain ainoastaan kahden tikin arvoisen repeämän.

Kätilö vaihtui kesken synnytyksen, mutta molemmat oli ihania, jämäköitä, mutta kannustavia. Ja tuntuu että ilman miestä olisin kuollut siihen paikkaan.
Mua harmittaa myös etten kiittänyt kunnolla kätilöitäni, olivat oikeasti todella ammattitaitoisia ja osasivat käsitellä mua vaikka olin itse ihan pihalla välillä.
Pahempi maku jäi joistakin hoitajista osastolla....
Jälkeenpäin sain synnytyskertomuksen jonka selosti yksi hoitaja, mutta sen kummemmin sitä ei käyty läpi. Eikä kai olisi tarvinnutkaan kun kaikki meni lopulta hyvin.

Mutta toivon kyllä että jos vielä uskallan raskaaksi tulla, että synnytys lähtisi itsestään käyntiin että tietäisin oliko sillä käynnistämisellä vaikutusta sen rajuuteen.

 

kyllähän tuota tulee usein mietittyä. :/ Tämä päättyi kiireelliseen sektioon ja kolme aiempaa oli alatie synnytyksiä

Supparit alkoi la aamulla viikkojen ollessa 40+0. Hurjan hitaasti tieheni jos vertasin edellisiin synnytyksiin. Yhden aikoissa (?) mentiin sairaalaan ja olin reilu 3cm auki. En halunnut mitään kummempia kipulääkkeitä kuin ilokaasun (samalla aiemmatkin). Siirryttiin saliin ja odoteltiin. Jossain vaiheessa tuntui ettei ilokaasu enää riitä. Hälytettin kätilö (opiskelija), hän tarkasti tilanteen ja totesi paikojen olevan jo 8cm auki. Haki kätilön paikalle että kalvot oltais puhkaistu. Epiduraalia en enää saanut. Kätilö tuli ja huomas joidenkin nipukoiden tuntuvan kohdun suulla. Vauhdilla ultra huoneeseen, ainut ettei hän osannut lukea sitä varmasti. Eikä osannut toinenkaan paikalle noudettu kätilö. Hälyttivät lääkärin paikalle (oli menossa leikkuriin aloittamaan sektiota).

lääkäri tuli ja totesi vauvan olevan poikittain. Ja sitte sitä mietittiin vaihtoehtoja ja päädyttiin sektioon koska painoarviota ei ollut tehty ja lantiota kuvattu. Ja itekin epäilin perätilasynnytystä. Kätilö vaan kysäs että mitäs tehdään jos vedet menee... kuulemma meillä olis ollut pt-synnytys. Toinen tokas: ei minun työvuorolla Myö tullaan leikkuriin jonottamaan. Ilokaasuseosta pistettiin vaan tuhtimmaksi ja mun piti olla liikkumatta. Hups heijakkaan, tunsin että jotain tulee. sanoin kätilölle ja siihen ettei muutes tule. Käskin pistää käden sitte eteen :ashamed: Toinen kurkkas peiton alle ja sanoi: Perkele veet meni. Sitte mentiinkin kovaa. Toinen kätilö piti sydänäänilaitetta mahalla ja toinen juoksutti sänkyä. Ja miä itkin,tärisin pelosta kun en tiennyt mitä on edessä ja mitä mun pitää pelätä.

leikkurissa jouduttiin oottelemaaan anestesialääkäriä ja supparit olivat ihan kamalia. Eikä ollut edes ilokaasua apuana. Kauhea ponnistamisen tarve mutta piti jännittää koko alapää tiukaksi ettei vaan napanuora luiskahda. Mutta ah sitä helpotusta kun spinaali vihdoinkin tuikattiin... Siinä vaiheessa pyytelin jo anteeksi kätilöltä rääkymisiäni.

ite sektion aikana aloin voimaan pahoin ja sain lääkettä siihenkin. Joka ei auttanut. Lääkäri huuteli verhoon takaanta että voinko muutenkin helposti pahoin. No en voinut vastata kun vaan oksensin Mutta yllätys sinänsä, ei sitä sukupuolta huudettukaan verhon yli niin kuin elokuvissa vaan kätilö vähän ajan päästä näytti alastoman pienen. Muistan että tuijotin ja mietin kumpa tuo on Neiti syntyi klo15.52

Heräämössä jouduin oottelemaan aika kauan kun alhaalta ei kukaan ehtinyt tulla hakemaan. Siellä oli pikkusen ruuhkaa, 9 synnyttäjää. Isi se sai tehdä tuttavuutta yksin pieneen neitiin..

Toisaalta synnytyksestä jäi sellanen epätodellinen olo. Ja varsinkin jos perätila ois huomattu aikaisemmin niin oltais voitu yrittää kääntää... Ja ne hetket ilman minkään sortin kipulääkitystä olivat hurjia... No onneksi on ohi ja terve tyttö syntyi... Mutta äiti ei kyllä enää ikinä sektioon halua! (tosin eipä noita lapsiakaan enää tule ellei sterilisaatio petä )

Kätilö kävi seuraavana päivänä osastolla juttelemassa, mut enhän miä mitään tajunnut kysyä. Mojovat jälkisupparit oli riesana.

 

Minulla aikalailla samanlainen synnytys kuin leijona76:sella. 21 tunnissa kohdunsuu oli avautunut 4 cm ja muistaakseni 16 tunnin jälkeen kun oli avautunut 3 cm sain epiduraalin. Siihen asti luulin sekovani, eikä kyllä kaukana ollut! No eihän se epiduraalin vaikutus kovin kauaa kestä, muistaakseni pari tuntia ja oksitosiinia meni jo ihan täysi annostus, eli supistus oli päällä käytännössä katsoen koko ajan! Kun epiduraalin vaikutus alkoi lakata vaadin kätilöä pyytämään lääkärin paikalle koska olin aivan varma ettei se lapsi sieltä ulos tule! Lääkäri totesi heti kun tutki että nyt lähdetään leikkaussaliin. Ja vauvalla oli siis virhetarjonta, eli ei olisi koskaan alakautta syntynyt. Samassa huoneessa seurravana päivänä oli nainen jonka synnytys oli kestänyt 36 h ennenkun leikattiin ja ihan sama homma, virhetarjonta. Hän ei ollut itse vaan vaatinut lääkäriä niin sen takia kesti niin kauan. Itse pitää siis puolensä pitää joka tilanteessa. Aika paljon varmasti pelottaa jos joskus vielä uudestaan synnyttämään olen menossa. Eikä kukaan tullut keskustelemaan synnytyksen kulusta sairaalassa jälkeenpäin. Neuvolan terkka oli ensimmäinen kuka siitä kysyi.

 

Eka synnytys oli aivan hirveä.... ja siitä jäi kyllä pelko. Tästä toisesta sitten helpotti

Elikkä eka lähti käynnistyksellä, ja tyttösyntyi kuitenkin iahn imukupilla. Verta läks reippaasti ankä tajunnut pyytää lisää ja olin heikossa kunnossa pitkään.

Toinen lähti hienosti supistuksilla. Elikkä samana päivänä olin käynyt synnärillä tarkistuttamassa paikat ja kaikki oli kiinni silloin. Illalla kotona noin puoli yhdeksän aikaan alkoivat supistelut. Kymmenen jälkeen soittelin sairaalaan ja kyselin niistä väleistä että koska kannattaa lähteä sairaalaan, he sanoivat että 5 min. Kun väli oli 4 min lähdettiin ajelemaan sairaalaan, puolivälissä matkaa väli oli enää 3 min (matkaa siis runsas 30 km) , sairaalan eteen päästyä väli oli entisestään tihentynyt ja sai vähän väliä pysähtyä ottamaan "happea". Suoraan synntyyssaliin ja ehtisin saamaan ediburaalin ja se ehti vaikuttamaankin. Lapsivedet meni n. 30 min sairaalaan saapumsien jälkeen. Kun pyysin päästä käymään vessassa kätilö tarkisti minut ja ilmoitti vaan ettet sinä mihinkään vessaan mene vaan synnytät nyt . Ponnistus kesti silti vielä tunnin ja tyttö tuli ulos. Siihen supistukset sitten loppuikin. Lääkäri paineli istukan ulos ja se ei ollut kokonainen ja alkoi aika verenvuoto ja sieltä kärrättiin kiireesti leikkaussaliin ja tehtiin kaavinta (verta mennyt siihen mennessä n. 2,5l). Tällä kertaa sain lisäverta ja seuraavana päivänä olo olikin ihan uusi . Mutta kuitenkin synnytykset on nyt mun osalta takanapäin.

 

Minäkin neuvolassa puhuin sitten, onneksi on sellanen terkka että voi puhua. Luki papereita ja pyöritteli silmiään sille sairaalan touhulle...

 

Ensimmäinen synnytys alkoi korkean lapsivedenmenon takia käynnistyksenä ja kärventelin koko yön, kun en pystynyt nukkumaan, kun huonekaveri kuorsasi niin kovaa....aamulla oli sen verran auki, että lähdettiin synnyttämään saliin. Epiduraalin jälkeen odoteltiin ja oksitosiini laitettiin täysille ja epiduraalin teho loppui ja aloin ilokaasun imemisen maskin kautta. Oksentaminen siitä seurasi ja samalla piti ponnistaa, ponnistaa ja ponnistaa...mitään ei tapahtunut ja sanoin 45 min. jälkeen etten enää jaksa, kun olen koko yön valvonut ja kohtu myös lakkasi supistelemasta eli kohtu väsyi.....imukuppi tuotiin vauhdilla huoneeseen ja porukkaa huone täynnä....lääkäri huutaa, että käsi poskella synnytys seis...korjasi käden asennon ja tyttö vedettiin maailmaan 20 tunnin synnytyksen jälkeen.....

Olin aivan poikki ja kipeä monta päivää etten pystynyt kunnolla kävelemään tai istumaan.....

Seuraavan kerran olin synnyttämässä vuoden ja kahden kuukauden päästä edellisestä ja raskaus meni yli 2 viikkoa....salissa oli mukava kätilö aamuvuorossa, mutta iltavuoroon tuli kätilö opiskelijan kanssa joka ei kuunellut yhtään vaan piti itseään, että on oikeassa koko ajan....epiduraalin jälkeen meni noin 2 tuntia, kun supistusten kipu tuntui ja säteili vasempaan pakaraan ja valitin siitä...ei uskonut....jouduin huomauttamaan monta kertaa ennen, kun lisäsi lisää lääkettä....kyseenalaisti ja sanoi, että kyllä lääkkeen vielä pitäisi vaikuttaa, mutta, kun ei vaikuttanut.....

Ponnistusvaihe alkoi ja se oli kestänyt tunnin sanoin kätilölle ettei tämä täältä pihalle tule niin kätilö sanoi, että rouva alkaa nyt vain ponnistamaan eikä ottanut kuuleviin korviinsa, kun sanoin etten tätä vauvaa täältä pihalle saa....meni toinen tunti ja ponnistaminen oli kestänyt yli kaksi tuntia alkoi vauvan sydänäänet heikentyä tuli huone täyteen ihmisiä ja ylilääkäri huutaa, että tänne imukuppi ja HETI!!!!!

Vauvan hartiat olivat niin leveät, että oli jäänyt synnytyskanavaan jumiin, paino 4340g (aamun uä painoarvio 3700g)
Käsi kaulalla, napanuora kaulan ympärillä kaksi kertaa, naama virhetarjonnassa, vihreä lapsivesi yms....

Ylilääkäri sanoi synnytyksen jälkeen etten olisi tätä vauvaa ilman imukuppia saanut pihalle ja onneksi ei tarvinnut mennä sektioon......kesto oli taas melkein 20 tuntia!

Tästä synnytyksestä jäi tosi paha mieli ja etenkin kätilön käytös harmitti.....

Kolmas synnytys sovittiin sektioksi syksyllä 2007, koska molemmat aikaisemmat olivat olleet niin pitkiä ja ongelmallisia.
Kaikki meni sektiossa mahtavasti ja kipuja ei pahemmin ollut ja toivuin tosi nopeasti verrattuna alakauttasynnytyksiin ja kesto oli lyhyt!

Ensimmäisen kerran kävimme lääkärin kanssa äitiyspkl:lla läpi (elokuussa 2007) synnytykset ja olin 6-7 vuotta pitänyt itseäni syyllisenä molempiin imukuppisynnytyksiin, koska kukaan ei ollut kertonut, että molemmissa synnytyksissä oli käsi poskella ja toisessa kaulalla ja lääkäri sanoi ettei niitä vauvoja olisi saanut muuten pihalle, kun imukupilla ja onneksi ei käynyt pahemmin.....vaikka keskimmäisellä oli vaarana vammautuminen synnytyksessä.....onneksi oli Taysin ylilääkäri päivystymässä perjantai iltana....

 

Meidän leikkuussa huudettiin sermin yli sukupuoli. Ensin kuului se tieto ja sitten näkyi verinen kantapää, enempää en nähnyt ylitse. Hetkeksi sitten sain kapalossa rinnan päälle ennenkuin isän kanssa lähtivät mittaukseen ja kylpyyn.

 

ensimmäinen lapseni syntyi vihreästä lapsivedestä matalilla sydänäänillä imukupin avulla,virvotettiin hapella.menehtyminen ja vammautuminen oli lähellä mutta kätilöt pelasti ennakoinnillaan...olen heille siitä ikuisesti kiitollinen.
toinen syntyi yllätysperätilan vuoksi sektiolla..luojan kiitos edes toinen syntyi ilman draamaa mutta kyllä hieman mietityttää se että en sitten koskaan saanut normaalia synnytystä....

 

Synnytys edelleen aina välillä aatoksissa vaikka aikaa tapahtuneesta pitkälti yli vuosi.
Ja usein puhutaan vielä miehen kanssa tapahtumien kulusta ja kyselen häneltä loppuajasta, koska itellä meni hiukan jo filmi poikki loppuvaiheessa.

Mulle ei mitään traumoja jäänyt vaikkei kaikki mennytkään ihan kuin oli kuvitellut, eniten jäin kaipaamaan sitä että en saanut poikaa rinnalleni enkä juuri nähdäkään heti synnytyksen jälkeen kun hänet kiikutettiin lämpökaappiin.
Avautuminen kesti vain 5h ja ponnistus 2h-> lopuksi imukupilla ulos.
Istukka ei syntynyt vaan jouduin leikkaussaliin istukan käsinirroitukseen. Tämmösestä vaihtoehdosta en raskausaikana edes ollut kuullut että näinkin voisi käydä.
7vrk osastolla ei olleet herkkua, en todellakaan ajattele sitä aikaa lämmöllä.
Mutta elämän ihanin kokemus siltikin oman lapsen saaminen :heart:

 

Itellä jäi kyllä joitaikin asioita pikkasen hampaan koloon synnytyksestä ja siksi onkin tuntunut tärkeältä yrittää työstää asiaa päässään. Miestä varmaan ärsytti jossain vaiheessa, kun joka kävelyreissulla piti vaan sitä synnytystä kelata uudelleen ja uudelleen... Mutta tosi tärkeetä oli kun poika vähän kasvoi ja pystyin saamaan ihan omaa aikaa olla itsekseni ja pystyin sitten kunnolla mielessäni työstämään sen synnytyksen, niin ettei se enää silleen paina.

 

Tän ketjun eilen lukiessa kaivoin synnytyksen paperit esille ja luin läpi.
Monessa kohtaa oikein itketti kun muistelin sitä, oli kyllä semmonen koekmus että.
Mulla oli tyttö kanssa virhetarjonnassa, naama edellä tultiin imukupilla ja verta menetin paljon.
Lisäksi synnytys kesti 24 h ja olin aivan poikki lopussa. Ponnistus vaihe kesti toista tuntia ja olin hervoton ja paniikissa, jota ei helpottanut ollenkaan kättärin ruuhka ja se että kätilö jätti minut mieheni kanssa keskenään ponnistamaan. Lisäksi mennessäni paniikiin rupesin itkemään ja kätilö huusi minulle todella rumasti.
Avautumis vaiheessa, vaikka pitkä olikin sain hyvin lääkkeitä ja luulin että kivasti tämä menee.
jos joskus vielä saan lapsia en suostu alakautta synnyttämään.

itse olisin halunnut että sairaalassa käytäisiin synnytyksen kulku ja keskusteltaisiin siitä. Jäi kyllä jotain hampaan koloon, nyt sitä miettii. alkuun oli vaan hurmoksessa pikkuisesta.

 

Että ei järin hyvät kokemukset jäänyt :|

Musta tuntuu, ettei KYS:ltä kukaan saa (etenkään sieltä osaston puolelta) mitään hyviä kokemuksia...
Siksi yrittänyt itse työstää mahdollisimman paljon ja monipuolisesti tuota omaa synnytyskokemustani. Kotiinlähtöpäivänä vielä kun gynegologin kanssa juttelin, toivotteli hän lämpimästi tervetulleeksi keväämmällä pelkopolille. No, katsotaan...

 

Tyttö syntyi sektiolla perätilan vuoksi. Spinaalipuudutus oksetti minua ja verenpaine romahteli jatkuvalla syötöllä. Yökin melkolailla koko ajan ja olo oli karmaiseva.

V-tutti lääkärien joutavien lörpöttely sermin takana, puudutuskin oli loppumassa! Viimein leikkaussalihoitaja sai sanottua lääkärille, että vauhtia, täältä loppuu puudutus.

Jalat toimivat heti kun pääsin salista, olisin varmaankin voinut potkaista lääkäriä jo salissa! (Olisi pitänyt, hän ei edes sanonut kumpi tuli, tai onnitellut. Olin vain leikeltävä valas pöydällä)

Tunsin miten minua kursittiin kasaan.

Vauvan näin vilaukselta ja osastolle pääsin pian kun ei tarvinnut odotella puudutuksen häviämistä :headwall:

Vihasin olla sairaalassa ja vahingossa saatan ajatella "Että silloin vankilassa"!

Synnytyskertomuksen oli kirjoittanut eri lääkäri kuin leikkaava lääkäri ja mitään ei ollut noista ongelmista leikkauksen aikana.

 

Kun laps oli 2-3 kk ikäinen, synnytys alkoi jostain syystä pyöriä mielessä päivittäin. Olisiko ollut jotain bluesia, kun itkin mm. sitä että poika joutui tarkkailuun ja imetys meni heti alkuunsa päin seiniä... Listaa vois jatkaa loputtomiin... Olin ihan hassu oikeastaan, sillä nyt kun hormonit on laantuneet, elämä hymyilee. Synnytyksestä pyörii mielessä vaan ne "ihanimmat" hetket: kätilön kannustus, pojan vimmattu rääkyminen jne. Huonojakin hetkiäkin toki oli, eniten just osastolla olemisesta, mutta olen antanut itseni unohtaa ne.

 

Poika on nyt 3,5kk ja synnytystä tullut mietittyä aika paljonkin, tuntuu vaan ettei ihan tarkkaan enää muista sitä. Mulle jäi ihan positiivinen mieli siitä hommasta vaikka olikin pitkä. Reilu 17h kesti avautumisvaihe, mut oikeestaan sietämättömäksi kivut kävi vasta siinä vaiheessa kun mulle laitettiin tramal-piikki kankkuun ja se toimi päinvastoin eli alkoi kiihdyttämään supsituksia sen sijaan että ois auttanut. No siitä sit aika nopiaan sain epiduraalin ja saatoin odotella ihan rauhassa ponnistusvaiheen alkua. Ponnistusvaihe oli nopea, kesti 12min. Se ei niinkään kipeää tehny, mutta tuntui että en alussa uskaltanut ponnistaa kun pelkäsin että paikat repee ja olihan se tosi epämiellyttävän että huutaa piti. Mulla oli tosi mukavat kätilöt, vuoro vaihtui siinä kun sain epiduraalin. Eka kätilö oli tosi sympaattinen ja tiesi missä vaiheessa kaipasi nkivunlievitystä vaikken sitä vielä pyytänytkään ääneen. Ponnistusvaiheessa ollut kätilö oli tosi ihana ja osasi vaatia kun meinas ensin mennä sisu kaulaan. Mulle tosin tuli toisen asteen repeämät ja ne oli KIPEET noin puoltoista kk synnytyksen jälkeen. Kyllä mä haluan sen uudelleenkin kokoa, mieluusti vielä parikin kertaa jos niin suodaan. Ainut asia mikä minua ahdisti oli osastolla olo synnytyksen jälkeen. Ite olin niin kipeä ja pyörrytti kovasti kun verenhukka oli aika suuri. Muutama tympeä hoitaja ja 6hlö huone täynnä äitejä ja vauvoja niin ei kovin paljon saanut levättyä. Itku kurkussa siellä joka ilta olin kun piti jäädä sinne kun mies lähti kotiin. Vaikken ollut kuin keskiviikosta lauantaihin niin tuntui ikuisuudelta. Oon lohduttanut itseäni että jos joskus lapsia lisää tulee ja kaikki menee hyvin niin ei tarvii osastolla enää niin montaa päivää olla kuin ensisynnyttäjien tarttee.

 

itkeskelin välillä sen takia.kesti 30 tuntia.imukuppi ja repesin aikas pahasti.Mutta nyt 3.5 kk en muista enään niitä kauhuja

 

Itselläni synnytys oli melko positiivinen tapahtuma. On vain eräs parin tunnin jakso tuon 13 tuntia kestäneen synnytyksen aikana, jonka muisteleminen saa vieläkin (lapsi 2kk) kyyneleet silmiin:

Heti kun meidät otettiin tarkkailusta synnytyssaliin kätilö suositteli suihkua kivunlievitykseksi ja sinne myös menin. Tuolla suihkussa ollessa sitten meni lapsivedet ja supistukset muuttuivat pahoista aivan järkyttäviksi. Kirjaimellisesti putosin polvilleni maahan enkä siitä sitten ylös päässyt. Viivyin siellä suhkun lattialla yli tunnin ja supistukset tulivat sen verran tiheään, etten niiden välissä jaloilleni päässyt. Avun hälytykseen tarkoitettu "naru" roikkui kyllä siinä lähellä, mutta jostain syystä ylpeys ei tässä vaiheessa antanut periksi, että olisin myöntänyt tarvitsevani apua.

Välillä kävi mies ja välillä kätilö koputtelemassa oveen että onko kaikki ok ja joka kerta totesin vain että "kaikki hyvin, oon täällä vielä hetken" Eli siis yli tunnin siellä suihkun lattialla makailin, kunnes sain pakotettua itseni pois sieltä. Välittömästi hälytin kätilön paikalle ja sanoin tarvitsevni jotain kivunlievitystä. Anestesialääkäriä sitten odoteltiin vielä tunti. Ilokaasu sai vain oksentamaan. Siinä vaiheessa jo itkin ja oli aivan kivusta sekaisian. Pyysin mieheltäni anteeksi, etten ollut vahvempi.

Jälkeenpäin mies on kertonut, että suihkusta tullessani vaikutti kuin olisin ollut shokissa. Huulet siniset ja huulten ympärys valkoinen, olin sekava ja todella huonossa kunnossa. Kun vihdoinkin sain epiduraalin meni vain vartti ja kivut olivat poissa ja loppu synnytys sujuikin helposti ja tuloksena maailman kaunen tyttö.