Olenko viallinen? En saa ystäviä.

Olen 30 v, kolmen pienen lapsen äiti.

Minä en ymmärrä ollenkaan miten ihmeessä en pysty saamaan ystäviä kuin kaukaa sähköpostin välityksellä. Olen käynyt kyläilemässäkin erään sellaisen ystävän luona ja pidimme toisistamme myös livenä, mutta ikävä kyllä hän en pysty välimatkan takia näkemään usein.

Töissä, koulussa yms minua pidetään ihan mukava tyyppinä. No, ainakin kukaan ei ole tulenut mitään sanomaan päin naamaan. Että oletpa hankala tai kummallinen. En tappele koskaan tai haasta riitaa. Minulla on kyllä omia spesiaaleja mielipiteitäni. Eikös kaikilla ole?

Olemme aina pitäneet siitä, että käy vieraita. Se piristää, vaikka en mikään emäntätyyppi ole. Kyllä sitä kuitenkin aina jotain pullaa kaupasta käyn hakemasta. Lisäksi rakastan kyläilyä. Haluaisin kovasti käydä enemmänkin kylässä, jos olisi vain aikaa ja lapset olisiva terveinä. Tuntuu, että aina jollakin on flunssa ja ei viitsi mennä tartuttamaan muita.

Ikävä kyllä on niin, että viikolla itsellä ei ole juurikaan aikaa ja voimia töihin jälkeen lähteä mihinkään. Viikonloppuna usein, kun yrittää soitella tutuille, niin heillä on muuta tekemistä. Siivousta, harrastuksia, kaupassakäyntiä jne. Se lamaannuttaa. Ei halua edes yrittää soittaa taas, kun haluaisin nähdä ihmisiä. Pelkään torjuntaa.

Vielä pari vuotta sitten mieheni kanssa yritimme paljonkin houkutella tuttuja ja mieheni sukulaisia kyläilemään meillä. Mutta on käynyt niin, että eräs mieheni serkku käy perheineen meillä kerran vuodessa. Asuu 20 km päässä. Kummilapsen perhe käy myös ehkä kerran vuodessa. Asuvat 60 km päässä.

Sitä tulee ihan höperöksi yksin kököttäessään kotona lasten kanssa. Me asumme maalla, joten meillä ei ole naapureitakaan lähellä, joita nyt pakostakin näkisi. Nyt on sellainen paha hetki. Vettä sataa ulkona, lapset tappelee keskenään, asunto on sekaisin, mies on kalassa. Eikä mihinkään mihin mennä lepäämään ja rentoutumaan, tulla kuulluksi ja saada puhua naisten juttuja. Kaupungissa asuessa kävin MLL:n perhekahviloissa, mutta ei sieltäkään koskaan löytynyt hengenheimolaista. Ihmisiä on joka lähtöön sielläkin. Ei välttämättä ole mitään muuta yhteistä kuin äitiys.

No, se puoli tässä on ettei tarvitse pelätä yllätysvierailuja. Ei tarvi pitää asuntoa siistinä muita varten. Itse en ole mikään siisti ihminen ja asunto tahtoo mennä pahaan kuntoon ihan huomaamatta. Meillä kävi vieraita noin kaksi kuukautta sitten viimeksi. Lapsetkin ovat oppineet kysymään, että tuleeko vieraita, jos siivoan. Lähisukulaiset asuvat satojen kilometrien päässä. Minun äitinikin on kuollut pari vuotta sitten. Tässä hyvinkin ilman tukiverkostoja.

Onko muita kohtalotovereita? Mikä neuvoksi?

 

voi en osaa neuvoa kun en tunne sinua tai asuinaluettasi tms. jaksamista, joka pilvellä on aina se kultareunus

 

Tiedän kokemuksessta,että kurjalta tuntuu olla ite aina aloitteen tekijä.
Kokeile vielä saada vanhoista kavereista juttu seuraa,joko kyläily siinepäin tai teille.
Sitten keksitte harrastuksen koko perheen voimin,missä tapais muitakin ihmisiä.

 

Et oo,ei meistä kukaan viallinen ole.
On aika hankalaa löytää ystäviä varsinkin sellaisia "hengenheimolaisia" joiden kanssa on hyvä ja mukava olla.

 

kuin mun kirjottama, ikää tosin vajaa 30v, lapsiaki vaan kaks, mutta tuntuu et aina ollaan kotona, ehkä anoppilassa käydään..

 

mun kohdalla arki tuntuu tappavan ystävyyssuhteet. lapsettomat ystävät ovat jääneet, monesta ehkä liian tuskallista katsoa sivusta tai sitten liian ärsyttävää. lapsellisten kanssa kaatuu melkein sen keskusteluajan puutteeseen. joitakin ihmisiä tapaa lasten rientojen yhteydessä mutta todellista ystävyyttä, jaa-a. ystäväperheitäkään ei oikein ole, ehkä olemme niin omituinen perhe.

 

Kiitos nopeista vastauksista. Olen jo aika hyvin oppinut olemaan ja viihtymään yksin tai tiedän, että "sielunkumppanuus " tai toisen todella hyvä ymmärtäminen on harvinaista. Yksin tänne synnytään ja yksin kuollaan pois.

Mutta joskus iskee mahdoton ihmisenkaipuu ja halua olla läsnä ja tulla kuulluksi.

Mieheni ja minä olemme myös hyvin erilaisia. Kai se vastakohta aikoinaan kiinnosti. Nyt olemme miettineet päämme puhki yhteistä harrastusta. Molempien omat harrastukset eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Meillä on myös omat ystävätkin. Yritämme kokea asian enemmän rikkautena kuin ongelmana.

Olemme ryhtyneet käymään seurakunnanparisuhdetapahtumissa ja -kursseilla. Voi sanoa, että se on se meidän yhteinen harrastus. Pitää ottaa taas selvää milloin niitä syksyllä järjestetään.

 

Niin ja napsahtelevalle: Tosiaan lapsiperheen arki se tappaa ihmissuhteet, nykyisin. Oliko se ennen niin? Joko puolisot väsyvät ja vaihtavat osoitetta. Kaikilla on kiirettä ja väsymystä. Ei ole aikaa. Silti on tarve kuulua jonkin ryhmään. Ihminen tarvitsee kuitenkin toista.

No, en tiedä oliko se niin herkkua ennen vanhaankaan, kun samassa taloudessa saattoi anoppi ja appiukko. Naapurissa oli sukulaisia, setiä ja tätejä. Apua löytyi, mutta työtähän oli paljon enemmän. Ja omaa aikaa ei koskaan. Ainakaan naisella.

 

Tutun kuuloista tekstiä, olisin sen voinut itsekin kirjoittaa. Olen yleensä ystävyyssuhteissani se aloitteentekijä, tiedä sitten miksi. Ainakin noiden uusimpien tuttujen parissa olen tosiaan aina se, joka kutsuu kylään tai yleensäkin ottaa yhteyttä jollain tavalla. Lasten takia yritän pitää yllä jonkinlaista ihmissuhdeverkostoa, toki kaipaan sitä itsekin. Lähisukulaisia ei ole tässä lähellä muita kuin äitini. Tosin en koe lapsuudenperhettäni muutenkaan kauhean läheisenä. Enemmän kaipaan juuri ystäviä, hengenheimolaisia. Ihminen varmaan aina kaipaa sellaista yhteisöä, johon tuntisi kuuluvansa. :/

 

Aivan kuin minun kirjoittamani teksti.

Erona se, että minua kyllä pidetään aika hankalana ja vaativana, mutta kukaan ei koskaan osaa määritellä mitä se tarkoittaa, joten en minäkään tiedä miksi olen niin vaikea ihminen. Minulla on omia mielipiteitäni, olen aika temperamenttinen ja nopeatempoinen. Mutta onhan minussakin niitä hyviä puolia, ystävistäni pidän hyvää huolta.

Vanhoja ystävyyssuhteita ei voi vaalia tai nostatella esiin ainakaan minä siis. Kun asuvat satojen kilometrien päässä ja eivät vastanneet useisiin viesteihin.. annoin olla sitten.

Ennen muuttoa tutustuin vähän paremmin pariin äitiin, joilla on samanikäiset lapset kuin mulla ja lapset tuli hyvin leikkiin ja minä ko. äitien kanssa hyvin juttuun.
Kylään eivät ole tulleet vaikka miten olen pyydellyt, muutimme kuitenkin aika kauas. Tai mikä on nyt on paljon..

Ystäviä minullakin on vain netin ja kirjeiden kautta. Ei muuten.

Itse minä jaksan, mutta lapsen puolesta surettaa. Sosiaalista elämää ei ole, kun kukaan ei käy, ei ole ketään kenen luona käydä. Olisi ihana jos olisi kyläpaikkoja.. juttukumppaneita saan, mutten kavereita, ei siis sen enempää.

Missä päin erakkoäiti asut? (-tietenkin jossain ihan toisella puolen suomea, me asumme lähellä pääkaupunkiseutua mutta vähän kuin maalla...)

 

aika on muuttunut tai ihmisten ajankäsitys, kaikki on tai ainakin olisi oltava niin hektistä ja ns. tapahtumarikasta. koko ajan pitäisi olla menossa, viemässä lapsia harrastuksiin, mennä omiin harrastuksiin, käydä kaikki tapahtumat ja puuhamaat. myös ympäristö on muuttunut, naapureista ei varmasti kovin monelle ystäviksi, tueksi arjen elämässä. kyllä ihmisellä on aina tarve kuulu johonkin ryhmään mutta minä ainakin olen iloinen, aina kun löydän edes yhden ihmisen jonka kanssa ajatukset kohtaavat.

 

Oh, onpa täällä muitakin kohtalotovereita! Sitä usein ei näe kuin oman tilanteen. Mutta eikö sitä sanota, että Suomessa kasvatetaan lasta yksinäisemmin kuin muualla?

Minun lapsilla on onneksi ystäviä päiväkodissa. Mutta nyt esimerkiksi lomalla heillä on tylsää ja niitä ystäviään ikävä. Eihän ne jaksa aina vain keskenään leikkiä.

Manna-Ryyni. Asun sinusta ainakin 700 km päässä, joten se siitä. Mutta ihan hyvä idea.

 

No niin tietysti. Arvasin sen. Täällä kun kaikilla on kohtuullisen vilkas seuraelämä. Kaikilla on kavereita.
Ei minusta 20 km tai 60 km ole mikään este ystävyyden pitämiselle, toki se yhdessäolo kahvitteluineen harvenee, mutta voihan siinä silti tavata toisia vaikka kerran kuukaudessa.

Mun lapsi lopetti just päiväkodin, kun jään itse kotiin.

 

Nostetaanpa tätä vielä. Lisää hyviä neuvoja?

 

Ystävät ovat harvassa, joten ei niitä voi etsimällä löytää. Kaverit ovat sitten eri asia.

 

Olen myös huomannut semmoisen että pari hyvää ystävääni, joilla on lapsia, on aika hankalasti tavoiteltavissa. Viikolla eivät jaksa tulla kylään eivätkä ota vastaan, ja kun vkonloppu on, niin aina ollaan kaupoilla tai muuta vastaavaa. Olisi kiva vaan viettää aikaa jonkun toisen perheen kanssa. Nykyään tuo kyläily taitaa olla niitä semmoisia juttuja, mitä tehdään kun ei muutakaan keksi. Joskus ennen lapsia haaveilin että sitten kun niitä lapsia on, niin mulla on paljon äitiystäviä ja saa jutella kun lapset leikkii. Tai että kesäisin grillataan perheitten kanssa. Mutta aika yksinäistä tää on. Leikkipuistossakin tuntuu että vaan vahditaan kuinka kasvattaa, tai miten lapset puettu. Vaikka ei se niin varmaan ole. Sitä vaan vetäytyy tänne kodin suojaan, ja päättää että hyvähän näinkin on olla, ja menkööt muut miten menee.

 

apassin kyynel: niin ystävyys syntyy hitaasti, sitä ei voi pakottaa. Kaverit ovat tosiaan eri asia. Ehkä vaadin ihmisiltä liikaa? Olen aina ollut sellainen. Menen liian pian ja liian syvälle, liian lähelle. Olen yrittänyt hillitä itseäni, etten peloita ihmisiä pois. Olen yrittänyt edetä hitaasti ja tyytyä vähään. Ehkä edelleenkin minulla on se sama vika, että olen liian tarvitseva. En tiedä.

almie: Kuulostaa nuo haavet tutuilta. Minä luulin, että kun hankin paljon lapsia ikuinen yksinäisyyteni haihtuu, kun saan elämää ympärilleni. No, en kai jotenkin tajunnut sitä, että kuinka yksinäistä voi olla tämä pikkulapsivaihe. Mutta sitten kuulemma ei niitä lapsia isompana kotona näy. Ovat pihalla, kylässä tms. En kyllä halua tarrata lapsiini missään nimessä, mutta toivottavasti edes joskus käyvät kotona aikuistuttuaan.

 

Muistan samanlaisen tilanteen omalla kohdalla pari vuotta sitten. Tutustuin uudelleen yhteen vanhaan tuttuun ja hänestä tuli ystävä, ja se Yksi ystävä muutti tilanteen ihan kokonaan! Piristyin niin kovasti siitä että oli todellakin se joku jolle pystyi käydä purkamassa niin ilot ja surut kuin vaan ihan tavalliset kuulumiset. Vaikka vain yksi!! :hug:

Missä päin tarkalleen erakkoäiti asustelet? Olen itsekkin pohjoisesta, olin ymmärtävinäni että sieki olet?

 

Emmää niin pohojosesta ole ko sie.

Totta yksi Hyvä Ystävä riittää. Sellainen jonka ovelle voi mennä koputtelemaan. Voi nauraa ilot ja itkeä surut. Sellainen ystävä ei katso kalenteria ja aikatauluja.

Minullekin ystävät saavat soittaa vaikka keskellä yötä ja on minulla kauempana ystäviä joille voisin soittaa myös lähes milloin vain. Mutta se puhelinyhteys ei korvaa lähiystävää, joka on siinä kasvoineen ja läsnäoloineen. Ja tietysti itsekin haluan olla hänelle samanlainen ystävä. Tuntuu nyt, että minä olen itse vain tässä koko ajan vaatimassa.

Hmmm... oikeastaan, minulla luultavasti alkaa kuukautiset tänään tai huomenna, joten itkuisuus ja ihmisenkaipuu selittynee myös sillä.

 

Kuulostat ap siltä, että olisit todella hyvä ystävä jollekin, joka ei ikäväkseen ole vielä saanut sinua ystäväkseen...

 

Niin, eikös täällä plussallakin ole se pinotus ystäviä omalta paikkakunnalta tai jotain... Se ketju siis. Osaisiko joku nostaa? Rekkaudu ja ilmoittaudu siihen?

 

Kiitos, Aaban, mutta saatan olla myös kipeä ystävä ja peili, koska olen niin rehellinen omista vioistani ja sisimmästäni... kammoan kulisseja, että varmaan siitäkin syystä monet eivät kestä minua, koska eivät halua kohdata omaa todellista herkkää itseään. Olen luova ihminen. Sitäkään monet eivät ymmärrä...

Huh, olen nyt tänne puhunut jo kohta liiankin syvällisiä ja filosofisia. Kellokin on kohta kaksi YÖLLÄ!

On minulla toinenkin puoli tämän vakavan lisäksi. Olen hajamielinen ja kova nauramaan itselleni ja kömmähdyksilleni. Onneksi pystyn nauramaan itselleni. Ehkäpä nauru pidentää ikää vaikka yksinäisyys voi sitä lyhentää. Plusmiinusnolla?

Pitääpä vilkaista sitä ketjua, jos satunn löytämään!

 

Tästä rönsyän hieman eri aiheeseen.

Onko teillä yksinäisempi olo kuukautisten aikaan? Kaipaatteko enemmän ihmisiä (hyvää läheisyyttä) vai haluatteko olla omissa oloissanne?

 

hei manna-ryyni.minä asun nlähellä pääkaupunki seutua!! haluatko kahvitella joskus? tiedän tuon tunteen..mullakin oli joskus(silloin ku lapsi oli sen 1v näin kerran viikossa aikuisen ihmisen jonka kanssa juteltiin pari tuntia,hän oli ainoi ystävistä joka silloin vielä kävi meillä(miespuolinen ystävä vielä) nyt on asia toisin..melkein kaikki ystävät pitäv'ät yhteyttä ketä oli ennen lapsen syntymää,onneksi)..mut en feikkaa..mulla on tunnin matka hki:n keskustaan

 

missä ap asut? lähellä keski-suomea??