Olenko tuomittu elämään yksin, ilman miestä, loppuelämäni?

[Yksinäinen äiti]

Olen 31-vuotias kahden lapsen työssäkäyvä yksinhuoltajaäiti.Toinen lapsistani on kehitysvammainen ja toinen terve, ovat vielä melko pieniä kumpikin.
Ongelmani on se että olen yksinäinen, en sillätavalla että minulla ei olisi ystäviä vaan siten että kaipaan miestä elämääni.
Lasteni isästä erosin noin vuosi sitten, suhde oli vaikea mutta viimeaikoina olen jopa suruissani miettinyt että olisiko sittenkin pitänyt kestää kamalassa henkisessä paineessa vain siksi että olisi ollut joku jonka kanssa jakaa arki.Juhlaa elämässemme ei viimevuosina ollut, mutta arki kuitenkin soljui jotenkuten kun oli sentään joku johon edes joskus saattoi turvautua kun tarvitsi hetken lepoa. Tarkemmin kun mietin niin en tietenkään haluaisi siihen palata mutta olisi vaan niin ihanaa kun olisi joku mukava mies joka hyväksyisi minut, ja lapset ja vieläpä sellainen josta minäkin oikeasti tykkäisin.

Ongelma tulikin jo alussa, olen varsin kivannäköinen nainen ja koskaan en ole huomiotta jäänyt jos olen joskus ulkona käynyt, mutta kahden lapsen yh-äitistä harvemmin miehet vakavasti kiinnostuvat. En halua mitään yhdenyön pysäkkejä vaan oikean suhteen, ihmissuhteen. Mutta miten miehet suhtautuvat minuun kun vastuullani on kuitenkin kehitysvammainen lapsi ja hän on elämässäni lähes kokoajan mukana, kuten myös toinenkin lapseni tietenkin mutta exäni ei oikein vammaista lastamme hoida, terveen kanssa hän viettää paljonkin aikaa. Rakastan lapsiani ja miehen joka kanssani olisi joutuisi heidätkin hyväksymään, kuinka moni mies tuollaiseen olisi valmis? Olenko tuomittu yksinäisyyteen lopun elämäni ajan? Onko muita vammaisen lapsen eronneita äitejä jotka ovat vielä löytäneet kumppanin itselleen? Vieläkö minulla on toivoa?

 

["hmm"]

Rakkaus raivaa esteet. Ei erityislapsi ole mikään ongelma silloin kun oikea mies sattuu kohdalle.

 

["vieras"]

Ehkä sun kannattaisi tutustua miehiin joilla on, tai on ollut samantyyppinen tilanne? En usko, että kuka hyvänsä mies alkaa suhteeseen kanssasi, eikähän siihen kuka hyvänsä pystyisikään, elämäntilanteesi on tosi haastava.
Jakatapauksessa, toivotan sulle ja lapsillesi onnea ja kaikkea hyvää elämässänne.

 

[Khimaira]

Helpommalla pääset kun et ota miestä riesaksi

 

[astrolabe]

Enpä usko, että olet tuomittu. Itse olen sinua vuoden vanhempi nainen, joka jopa itse "erityisaikuinen" ja silti löysin uskomattoman ihanan miehen jakamaan arjen sekä juhlan kanssani. Yyhooisä voisi parhaiten käsittää tilanteesi. Mites ois joku vertaistukiryhmä, löytyisikö sieltä oma rakas?

 

["mii"]

yksinhuoltajuus/erityislapset ei todellakaan ole mikään este uudelle parisuhteelle.. Mulla vähän samankaltainen tilanne, olen vuosi sitten eronnut, nyt minut haluaisi jopa kolmekin miestä, en ole valintaa tehnyt mihinkään suuntaan

 

[Tallu -]

Kirjoitustasi lukiessani ihan ensiksi mulla tuli ajatus, että asenne kuntoon. Kukaan ei kiinnostu ihmisestä, joka valittaa ja synkistelee. Yritä löytää elämästä nautinto ja kulje avoimin mielin ja silmin. Ja keskity elämäsi hyviin puoliin, löydä vahvuutesi ja voimavarasi ongelmien sijasta ja korosta niitä, niin elämä alkaa maistua mukavammalta ja se näkyy myös ulospäin, usko pois =)