Olenko poikkavuus...

Tämä saattaa kuullostaa vähä omituiselta tai hassulta?!
Olen saanut mieheni suvun puolelta sellasta palautetta että olen ylipuhelias,jotenki "poikkeava" luonne ja erikoinen naiseksi...liikaa olen äänessä,joka paikassa.Väärään aikaan väärässä paikassa.
Mieheni on sairastellu viimeisen vuoden aikana vakavasti,josta olen myös oman osani saanu,syytetty siis mua niistä,osittain ainaki.
En ehkä ole joidenki mielestä sopiva vaimo miehelleni tai hyväksi hänen terveydelleen.
Olen aika räiskyvä/temperamentinen luonne ja näytän tunteeni,ne kielteisetki,melko herkästi.
Olen kyllä huomannu elämäni aikana että kaikkien hiljaisempien kans en tulee toimeen,jos pitää sanat ikään kuin lypsää toiselta.
Muutamalle olen kyllä sanonutki,taisin tulla väärään sukuun...
Tässä pinta puolisesti näistä "ongelmista"...
Onko kellään vastaavanlaista tullu eteen ja miten olette päässeet eteenpäin.Me kyllä nyt "ammatti-ihmisten" kans käydään asioita läpi.
Ja yritetään selvittää asioita/ongelmia,mitä on tullut.

 

Tosi ikävä tuo sinun tilanteesi. Itse olen myös "tullut väärään sukuun". Asiaan vaikuttaa paljon mm. se, että mieheni on kotoisin maaseudulta, minä kaupungista ja että hänellä on hyvin iäkkäät, vanhoilliset vanhemmat.

Minä olen eloisa ja seurallinen, mitä ei "hyvä ja kunnioitettava nainen ja vaimo" saa appivanhempieni mielestä olla. Mieheni suvussa naiset voivat kyllä miestensä selkien takana keskenään narista ja nipottaa vaikka kuinka paljon, mutta miesten kuullen pitää olla "kulissit kunnossa". Aina teeskennellään ja "käyttäydytään hillitysti". Anoppini on muutaman kerran huomautellut miehelleni käytöksestäni. Tai lähinnä siitä, että olen ilmaissut omia mielipiteitäni ääneen toisten kuullen! Vaimollahan ei voi olla poikkeavaa mielipidettä miehensä mielipiteestä, eikä myöskään miniällä poikkeavaa ajatusmaailmaa appivanhempiinsa nähden... Haluan vielä mainita, että en ole koskaan tahallani loukannut ketään omilla mielipiteilläni ja olen mielestäni esittänyt asiani ja osallistunut keskusteluihin ihan asiallisesti. Olen myös omassa lapsuudenkodissani tottunut siihen, että naiset ja miehet vaihtavat ajatuksia keskenäänkin. Mieheni suvun piirissä se tulkitaan suurinpiirtein #&%£$!*...

Olen ajatellut, että minulla on OIKEUS OLLA SELLAINEN KUIN OLEN ja että mieheni on valinnut minut sen takia, että olen sellainen kuin olen! Minä puolestani olen nainut mieheni, en hänen sukuaan!!

Kiusallista tilannetta olen yrittänyt ratkaista mm. niin, että pyrin hillitsemään itseäni näissä "sukutapaamisissa" ihan tietoisesti. En osallistu kaikkiin keskusteluihin, koska mielipiteeni ja käytökseni ovat kuitenkin heidän mielestään vääriä. Mitäpä sitä suotta itselleen ylimääräistä harmia aiheuttaa. Lisäksi en ole tekemisissä miehni suvun kanssa muutoin kuin pakollisissa tilaisuuksissa. En koskaan soittele anopilleni enkä mieheni sisaruksille. Tavallaan siis tyydyn olemassaolevaan tilanteeseen, ja jopa välttelen kontakteja mieheni sukulaisiin, koska en kuitenkaan ikinä tule sellaiseksi naiseksi kuin he toivoisivat minun olevan.

Mieheni kanssa olemme tästä keskustelleet vuosien mittaan monasti ja se on auttanut. Toivottavasti teillä on apua tuosta ammattiauttajalla käymisestä. Onhan se vanha klisee, mutta puhuminen kyllä auttaa. Voimia sinulle!!

 

\

Olen saanut mieheni suvun puolelta sellasta palautetta että olen ylipuhelias,jotenki "poikkeava" luonne ja erikoinen naiseksi...liikaa olen äänessä,joka paikassa.Väärään aikaan väärässä paikassa.

Olen aika räiskyvä/temperamentinen luonne ja näytän tunteeni,ne kielteisetki,melko herkästi.

Onko kellään vastaavanlaista tullu eteen ja miten olette päässeet eteenpäin.

\

Tosi ikävä tuo sinun tilanteesi. Itse olen myös "tullut väärään sukuun". Asiaan vaikuttaa paljon mm. se, että mieheni on kotoisin maaseudulta, minä kaupungista....

Olen ajatellut, että minulla on OIKEUS OLLA SELLAINEN KUIN OLEN ja että mieheni on valinnut minut sen takia, että olen sellainen kuin olen! Minä puolestani olen nainut mieheni, en hänen sukuaan!!

Kiusallista tilannetta olen yrittänyt ratkaista mm. niin, että pyrin hillitsemään itseäni näissä "sukutapaamisissa" ihan tietoisesti. En osallistu kaikkiin keskusteluihin, koska mielipiteeni ja käytökseni ovat kuitenkin heidän mielestään vääriä. Mitäpä sitä suotta itselleen ylimääräistä harmia aiheuttaa. Lisäksi en ole tekemisissä miehni suvun kanssa muutoin kuin pakollisissa tilaisuuksissa. En koskaan soittele anopilleni enkä mieheni sisaruksille. Tavallaan siis tyydyn olemassaolevaan tilanteeseen, ja jopa välttelen kontakteja mieheni sukulaisiin, koska en kuitenkaan ikinä tule sellaiseksi naiseksi kuin he toivoisivat minun olevan.

Voi kuinka tuttuja teidän tilanteenne ovat! Myös minä olen eloisa, teeskentelmätön, temperamenttinen ja puhelias ja olen kokenut sen, ettei mieheni suku hyväksy minua sellaisena kuin olen. Miehen sukulaiset eivät ole huomauttaneet käytöksestäni, mutta aistin kyllä, etteivät he pidä ulospäinsuuntautuneesta olemuksestani. Joitakin aikoja sitten pari työkaveriani huomauttivat epäsuorasti puheliaisuudestani, ja nyt olen päättänyt, että pitää yrittää pitää pienempää suuta. Ikävintä tilanteessani on, että mieheni on huomautellut ahkerasti käytöksestäni ja sanomisistani. Vuosia yritin käyttäytyä miehen odotusten mukaan ja siinä meinasi itsetunto mennä. Vihdoin olen alkanut ryhdistäytya ja saanut oman minäni takaisin. - Suurin syy ongelmaan taitaa olla heimoerot...

 

ihan on täällä samanlaista, kuin omia tekstejä lukisi. minulle ei suoraan ole sanottu, mutta juuri viikko sitten miehen sisko kertoi mieheni muuttuneen ihmeelliseksi tai siis ollut sitä siitä saakka kun yhdessä ollaan oltu..
sen myös näkee ja oikein tuntee, kun kyläillään miehen sukulaisissa etteivät pidä minusta. ja kaike huipuksi miehen isä oli sanonut etteikö tämä voisi käydä heillä lastemme kanssa yksin..
nooh, kaikkia ihmisiä ei voi miellyttää..

 

nyt pääsee purkaan...mun appi ukko ei hyväksy mua just siitä syystä, että ilmasen mielipiteeni! se puhuu p****kaa musta mun selän takana ja kuulemien mukaan mä oon pirtti hirmu ja mä teen yksin päätökst tässä talossa ja erään kerran yks niiden mökki naapuri oli jostain syystä käyny irrottaa mun miehen vanhan postilaatikon (mies asu ennen samalla tontilla misä mökki on)... noh, minuahan siitä syytettiin kun olin just samana päivänä käyny hakeen jotain miehen tavaroita sieltä!! ja siis sen perusteella mä oon se joka tekee yksin päätökset täällä, kun en antanu appi ukon rakentaa toista vessaa meille, ku remppaa tehtiin!! se ukko on meinaan just sellanen "joka alan ammattilainen"... laitto meille (lupia kyselemättä) meidän olohuoneen tapetit, ja nyt sit ollaan keräilty rahaa, että saadaan uudet..ku appi ukko on niin "tapetointi mestari"...eikä sillä oo käytös tavoista tietoakaan! siis se on niin sika mieheks kaikin puolin, ku mies vaan voi olla!!!!

 

KIITOS palautteesta!!
=)
Kuinka HYVÄ oli lukea teidän omia kokemuksianne asiasta.NE rohkaisi minua todella mua.Ollaan edelleen omia itsejämme,eikö totta.
Mainitsen vielä,että mä yleensä puhun(osaan kyllä hiljempaaki,tarvittaessa)kovaan ääneen,niin siitäkään ei kaikki tykkää.
:/
Olen myös sitä miettiny,että kun olen (yli)puhelias,se ei ole samaa kuin sosiaalisuus.Uskon kuitenki että jokainen ihminen tulee jonku/joidenki kans toimeen,toiset pienemmän ja toiset isomman porukan kans,vai mitä?!
On jokaisen henk.koht.asia kuinka laajan(tai suppean)kaveri/ystävä piirin haluaa.
Tsemppiä kaikille ja hyvää syksyn jatkoa! =) :flower:

 

Hei te puheliaat naiset! Oletteko Länsisuomesta, Jopa ihan aitoja Pohojalaisia? Minä kun olen enkä hirveästi nauttinut alkuaikoina kun anoppila on keskellä Savoa.. Mutta eipä tuo ole ollut miehellekään helppoa! Tulla keskeltä Savonmuata pohjalaisiin sukujuhliin..

 

Olen muuttanu pohjanmaalta itä-suomeen.Toisista en tiedä.
En voi sanoa olevani "aito pohojalainen" kuitenkaan.

 

Olipas ihana ketju! Ite oon PohOjamMaalta kotosin ja mies Keski-Suomesta. Tää "heimoero" ei oo aiheuttanu meille kahdenkeskisessä suhteessa mitään ongelmia, mutta miehen suvun kanssa mulla henk.kohtasesti on jatkuvia kommunikointiongelmia. Oon liian puhelias, inhoan hiljaisia hetkiä...puhun siis "lämpimikseni", jos kukaan muu ei sitä tee :snotty: Se on toisinaan aika raskasta ja ärsyttää itteeki etten osaa pitää turpaani kiinni. Joskus oon kokeillu sitäkin, että kun kukaan muukaan ei puhu, niin en puhu sitte minäkään - ollaan hiljaa oikeen porukalla ja kattellaan vaikka aikamme kuluks seiniä! Meki aika harvoin anoppilassa käydään, joten sitä luulis, että sillon ois ees asioita joista keskustella...mutta ei kai sitte.

Ongelmia anoppilassa teettää ehkä sekin, että mieheni perheessä on hänen lisäkseen kolme veljestä, isä ja anoppi...miesvaltainen perhe siis, eikä ehkä siitäkään syystä keskusteluilmapiiri ole kovin puhelias.

 

\

Olipas ihana ketju! Ite oon PohOjamMaalta kotosin ja mies Keski-Suomesta. Tää "heimoero" ei oo aiheuttanu meille kahdenkeskisessä suhteessa mitään ongelmia, mutta miehen suvun kanssa mulla henk.kohtasesti on jatkuvia kommunikointiongelmia. Oon liian puhelias, inhoan hiljaisia hetkiä...puhun siis "lämpimikseni", jos kukaan muu ei sitä tee :snotty: Se on toisinaan aika raskasta ja ärsyttää itteeki etten osaa pitää turpaani kiinni. Joskus oon kokeillu sitäkin, että kun kukaan muukaan ei puhu, niin en puhu sitte minäkään - ollaan hiljaa oikeen porukalla ja kattellaan vaikka aikamme kuluks seiniä! Meki aika harvoin anoppilassa käydään, joten sitä luulis, että sillon ois ees asioita joista keskustella...mutta ei kai sitte.

Ongelmia anoppilassa teettää ehkä sekin, että mieheni perheessä on hänen lisäkseen kolme veljestä, isä ja anoppi...miesvaltainen perhe siis, eikä ehkä siitäkään syystä keskusteluilmapiiri ole kovin puhelias.

Minäkin tosiaan puhun monesti ihan "lämpimikseni",jos ei muut puhu.
Se että ollaan koko porukalla hiljaa ja katsellaan seiniä,ehkä saa minut vaivautuneeksi ja oloni epä mukavaksi...ehkä siihenki pitäisi sitten opetella.Piristi kyllä sinunki viesti iltaani.

 

Kiitos kaikille rehellisistä tilannekuvauksistanne! Olen itsekin tullut pohjalaiseen sukuun muualta Suomesta, ja en tiedä johtuuko se siitä vai jostain muusta, mutta ongelmia on ollut. Mieheni perheestä ei tunnu löytyvän minulle sielunkumppania, joten välillä koen olevani aika yksin. Tietysti mieheni ymmärtää minua ainakin useimmiten.

Itse uskon sellaisiin (keskustelu)arvoihin kuin avoimuuteen, hienotunteisuuteen ja toisen kannustamiseen. Olen kuitenkin saanut huomata, että on monia asioita, mihin ei saa ottaa kantaa, vaikka ne keskustelussa esiin nousisivatkin. Itse yritän keskusteluissa miettiä aina sitä, miten sanani vaikuttavat toisiin. Tätä eivät mieheni kaikki sukulaiset suinkaan tee, ja ei siinä mitään, asia olisi aivan ok, jos se todella toimisi sitten toisinkin päin. Mutta heti kun minä sanon jotain sellaista, minkä toinen tulkitsee loukkaavaksi, joudun heti epäsuosioon ja pyytelemään sanojani anteeksi. Tuntuu kuin olisin jäänyt jotenkin henkisesti tappiolle, olen pahoittanut mieleni monista asioista joita kukaan ei ole koskaan pyytänyt minulta anteeksi, samalla kun olen itse joutunut taipumaan ja nöyrtymään heidän edessään. Tämä tuntuu todella pahalta.

Yritän nyt parhaani mukaan pitää etäisyyttä mieheni perheeseen, mikä on toisaalta sääli, sillä perheestä löytyy kyllä aivan ihania ihmisiä. Valitettavasti en voi kuitenkaan olla pelkästään heidän kanssa tekemisissään, vaan minun on otettava tai jätettävä koko paketti. Mutta ihanasta miehestäni aion pitää kiinni viimeiseen asti vaikka asiat eivät hänen perheensä kanssa aina sujuisikaan.

 

\

Olipas ihana ketju! Ite oon PohOjamMaalta kotosin ja mies Keski-Suomesta. Tää "heimoero" ei oo aiheuttanu meille kahdenkeskisessä suhteessa mitään ongelmia, mutta miehen suvun kanssa mulla henk.kohtasesti on jatkuvia kommunikointiongelmia. Oon liian puhelias, inhoan hiljaisia hetkiä...puhun siis "lämpimikseni", jos kukaan muu ei sitä tee :snotty: Se on toisinaan aika raskasta ja ärsyttää itteeki etten osaa pitää turpaani kiinni. Joskus oon kokeillu sitäkin, että kun kukaan muukaan ei puhu, niin en puhu sitte minäkään - ollaan hiljaa oikeen porukalla ja kattellaan vaikka aikamme kuluks seiniä! Meki aika harvoin anoppilassa käydään, joten sitä luulis, että sillon ois ees asioita joista keskustella...mutta ei kai sitte.

Ongelmia anoppilassa teettää ehkä sekin, että mieheni perheessä on hänen lisäkseen kolme veljestä, isä ja anoppi...miesvaltainen perhe siis, eikä ehkä siitäkään syystä keskusteluilmapiiri ole kovin puhelias.

:saint: He he he, olen tuo Minä, joka kirjoitti 19.10.2004 klo 11:09, ja mulla pääpiirteissään sama tilanne. Olen pohjalainen ja naimisissa Keski-Suomessa keskisuomalaisen kanssa ja ongelmia on riittänyt niin miehen kuin miehen suvun kanssa heimoeroista johtuen. Miehen kanssa heimoeroista johtuvat ongelmat on ohitettu, mutta miehen suvun kanssa seurustelen mahdollisimman vähän. Toisaalta sääli, mutta en jaksa lähteä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät hyväksy minua omana itsenäni. Kauan yritin miellyttää heitä käytökselläni (olla hillitty jne.), mutta sitten totesin, että teeskentely tuhoaa minuuteni. Lopetin teeskentelyn, olen oma itseni ja olen löytänyt itselleni ihania, teeskentelemättömiä kavereita, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olet.

Kiitos sulle HaHa78 kirjoituksestasi, melkein prikulleen mun ajatuksia!

 

Minä olen savolaisakka ja olen joutunut pohjanmaalaiseen sukuun.. :headwall: Mies on ihana mutta en tule suvun kanssa toimeen olen tottunut puhumaan paljon ja harvoin asiaa ja miehen suvussa puhutaan vähän ja aina asiaa..