Olenko outo, kun en oikein siedä lapsia?

["outoko"]

En ole koskaan oikeastaan sietänytkään.
Omia lapsia on 2. Minusta heissä on hirveä työ. Enkä siedä lasten aiheuttamia ääniä, kiljumisia, huutoa, leikin ääniä.
Mieheni ihmettelee usein, miksen leiki lasteni kanssa, tai puuhastele heidän kanssaan oikeastaan ollenkaan. EI minua kiinnosta.

Ja voi jessus, minulla on pari kummilasta, iät 2 - 6 vuotta. En vaan jaksa puhua puhelimessa heidän kanssaan, kun on kova työ yrittää saada selvää heidän puheestakaan. Ja sitten pitäisi niille jotain lässyttää. Ei onnistu. Olen tosi vaivautunut, kun kummilasteni vanhemmat soittelevat ja ojentavat luurin lapsilleen. Enkä kyllä viitsi kuitenkaan epäkohteliaana kieltäytyä juttelemasta.

Kun haen lapsiani päiväkodista, joudun väkisin juttelemaan pk:n muiden lasten kanssa ja minusta se ei ole kovin luontevaa. Minua ei kiinnostaisi millään vastailla jollekin random muksulle, miksi mulla on joku tietty paita päälläni, tai tietynlaiset kengät tai että kenen äiti oikein olen.

Jotenkin minua kuitenkin vaivaa tämä asia. Ei tämä kai ole normaaliakaan, ettei juurikaan välitä lapsista?!

Omiani rakastan toki yli kaiken, mutta perheen pyörittäminen on yllättävän raskasta hommaa.

 

[Deleted member 70007]

Ei taida olla.
Miks hankit toisen lapsen, jos tiedät että se on susta niin kaamean raskasta?
Koitat tsempata, ja jutella vaikka niiden tarhamuksujen kans. Miksi suostuit kummiksi, kun tiesit että kummin pitäis olla läsnä lapsen elämässä? Puhu niiden kummilasten kans puhelimessa, ja aattele että ne ilahtuu kun saavat puhua kummitädin kans

 

["vieras"]

Mä en ole lapsirakas ihminen.

Mulla on myös kaksi lasta ja heitä rakastan yli kaiken, kestän heidän kitinät ja itkut ja muut "lapsiin kuuluvat äänet", mutta mutta....

Mua ei vois vähempää kiinnostaa naapurin Nico-Petterit ja Jessicat. Huoh. Mä näen ihan punaista, kun jonkun muun lapset tinttailee ja uhmailee ja huutaa ja räyhää.

Ja se, että joidenkin mielestä kaikki vauvat on söpöjä. No EI TODELLA ole.

 

[vicy]

Mulla on vähän samanlaista, sillä erotuksella että tykkään kyllä olla omien lasteni kanssa ja sukulaistenkin lasten kanssa pärjään jotenkin, mutta en todellakaan jaksaisi lasten kavereita meillä, enkä juuri noita tarha-muksuja jotka yrittävät jotain jutella. En ole koskaan erityisemmin pitänyt lapsista eikä se muuttunut vaikka äidiksi tulinkin.

 

["vieras"]

Mulla ei ole omia lapsia ja muiden lapsistakin pidän,mutta pieninä annoksina.

Toivoisin että äiditkin ymmärtäisivät etten oikeasti jaksa viittä tuntia vain tuijotella heidän vuoden vanhaa aikaansaannostaan ja jos en näin jaksa tehdä olen automaattisesti typerä, lapsia inhoava ja välinpitämätön moukka.

Ymmärrän että lapsi on sinulle maailman keskipiste, ymmärrä sinäkin että minulle se ei ole.

 

["vieras"]

Tein töitä joskus lastenhoitajana (huom, en enään, älkää huoliko), ja töissä ei ollut ongelmia lasten suhteen, mutta en mä muiden mukuloita vapaa-ajalla enään jaksanut. Ja kaikki tietty luuli että olen uber-kiinnostunut kuuntelemaan selostuksia jonkun lapsen suolentoiminnasta tai että enhän minä voi ärsyyntyä ravintolassa jos siellä kakarat juoksee ja rääkyy kuin mitkäkin metsäläiset. Ja kaikki vauvat tungettiin aina mun syliin ja kaikkia lapsia mun odotettiin aina ihastelevan ja lässyttävän heille. Todellisuudessa, kun olin vapaalla töistä niin en halunnut nähdä enkä kuulla lapsia, jos olivat hiljaa eikä mun tarvinnut niitä ihastella niin ok mut muuten.... mulla flippas todella herkästi. Kerran mentiin ystävien kanssa lomalla yhteen lomakohteeseen, joka olikin TÄYNNÄ lapsiperheitä, voi jeesus olin kiukkunen ja loma oli piloilla.

Sit kun tein ekan oman niin päätin että saa riittää se työ, ainakin niin kauaksi aikaa kunnes omat on lentänyt pesästä.