Olenko kamala äiti?

[Nyt riitti]

Nyt 10-vuotias lapsi alkoi oireilemaan eskari-iässä. Hakeuduimme silloin perheneuvolaan ja siitä eteenpäin. Käytösongelmat ovat jatkuneet siitä saakka koulussa, muualla ongelmia ei ole.

Kävimme lastenpsykiatrisella osastolla monet kerrat, ja vihdoin pääsimme terapiajonoon. Paikkaa ei kuitenkaan löytynyt, ja vuoden (vai kahden?) jonottamisen jälkeen tipuimme jonosta pois (koska paikkaa ei ollut löytynyt)!! Nyt pitäisi uudelleen arvioida vieläkö lapsi on terapian tarpeessa. Ja se tarkoittaa siis uudelleen taas samat tapaamiset ja samat palaverit ja samat käynnit jne jne jne. Ja tiiättekö, mä en jaksa.

Näiden vuosien aikana mä olen istunut sadoissa palavereissa ja hakenut lapselleni apua. Olen satoja kertoja kertonut samat asiat aina uusille ihmisille, meitä on pompoteltu paikasta toiseen, ihmisiltä toisille. Ja nyt kun kuulin, että me ei enää ollakaan terapiajonossa.. en voi uskoa tätä todeksi.

Lapsen tilanne ei ole muuttunut yhtään mihinkään näiden vuosien aikana, kun olemme kulkeneet palaverista toiseen. Lapsen tilanne ei ole muuttunut (parempaan/huonompaan) suuntaan niinä vuosina kun olemme jonottaneet terapiaan. Musta tuntuu, että lapseni on täysi-ikäinen ennenkuin koko hemmetin terapia voi edes alkaa. Ja ei siitäkään mitään nopeaa apua ole luvassa, että sen puoleen.

Nyt tuli jälleen kutsu siihen samaiseen palaveriin, jossa olimme aikaisemmin kun haiemme ensimmäistä kertaa terapiajonoon. Taas samat asiat, samat tarinat, kaikki. Tää on täysin naurettavaa. Mun tekis mieli ilmoittaa, että en hae enää lapselleni terapiaa, antaa olla, unohdetaan koko juttu. Mä en jaksa enää tätä touhua. Ja varsinkin, kun lapseni ei saa tästä mitään apua. Kaikki jatkuu kuten aina ennenkin.

Niin että voinko mä nyt tehdä tän. Sanoa että kiitos, mulle riitti ja unohtakaa koko juttu. Lapseni aloittaa "hevosterapian" ja olen järjestänyt hänelle muuta tukitoimintaa, ehkä se riittää? Mä en jaksa enää tällaista typerää pelleilyä leikki-/psykoterapian saamisen suhteen, olkoon koko juttu.

Minne mä ilmoitan? Lastenspykiatriselle? Mua ärsyttää ja ottaa päähän koko touhu.

 

[huhheii]

no huh, ompas tosiaan ollut pitkä prosessi...mä sanosin että älä vielä luovuta, mene vielä sinne palaveriin ja sano, että sä olet jo niiiin kypsä tähän odotteluun, että et enää tulee palaveriin ennenkuin se terapia on saatu alkamaan.

toisaalta muuten tuli vielä mieleen se, että voiko lasten kohdalla sen terapeutin hakea itse? niinkuin aikuiset tekee...ja sitten vaan kela maksaa.

 

["mie"]

et voi luovuttaa, sinun pitää jaksaa ja ajatella lapsesi parasta, vaikka se rankalle tuntuukin, voimia!

 

[prkl]

No luulisi tosiaan, että niillä rahoilla jotka kuluu turhaan palaveeraamiseen voitaisiin yhtä hyin kouluttaa riittävä määrä terapeutteja lapsille.

Musta kyllä vaikuttaa, että tämä on maan ongelma muutenkin. Että tekeminen korvataan teeskentelyllä ja tekemisen valmistelulla, ja teeskentelyn arvioinnin arvioimisella. En ymmärrä missä vaiheessa tähän on tultu, jos touhu olisi ollut tätä 30-luvulla, nyt oltaisiin entinen neuvostotasavalta.

Mitäs jos kirjoittaisit kirjan tai jonkun lyhyemmän jutun asiasta? Blogin? Tuon pompottelun täytyy herättää äidissä aivan helvetillistä raivoa, ja nyt sulla on taisteluväsymys. Ihan oikeastiko niitä istuntoja on ollut sadoittain? Johan tuossa luulisi olevan ihmisoikeustuomioistuimelle asiaa...

Oi kun olisi kiva kuulla, millä tuota palaveeraamista ammattiväki perustelee.