Olen tainnut pilata kasvatuksellani tuon 5-vuotiaan ujon lapsen :(

On ollut aina ujo luonteeltaan, mutta toisaalta hyvä itsetuntoinen ja hoidossa kavereita on piisannut ihan mukavasti.

Nyt olen alkanut häntä hiillostaa siitä, kun ei saa tervehdittyä esim. tuttujaan takaisin tai ei välttämättä vastaa jos häneltä kysytään jotakin, ei katso silmiin jos joku hänelle puhuu tms. Olen yrittänyt opettaa mitenkä näissä tilanteissa toimitaan. Nyt esim. tuosta tervehtimisestä on tullut ihan kynnyskysymys hänelle ja sanoo että ei voi tervehtiä kun pelkää että muut nauraa.

Moneen muuhunkin asiaan sanoo, että en vastannut kun pelkäsin että joku nauraa. Kysynyt olen että onko joskus joku nauranut, mutta ei kuulemma ole. Pelkää siis jotenkin muitten ihmisten reaktioita asioista.

Tänään itkeä tihrusti kun taas asiasta puhuttiin, että kaikki muut osaa tervehtiä hyvin, mutta hän on huonoin ;(

Tuntui tosi pahalta. On todella vaikea toimia niin, että toisaalta antaisi olla oma itsensä tietenkin, mutta sitten taas toisaalta tukisi sopivasti ja tuuppaisi oikeaan suuntaan ja opettaisi normaaleja käytöstapoja, kuten sitä tervehtimistä ja vastaamista.

Onko ketään kanssakokijaa tai muuta kommentointia tähän.

 

Ensinnäkin kannattaa sanoa että jos joku nauraa niin voi nauraa takasin. Ei siinä oo mitään vikaa jos jollekin tulee kömmähdys ja sille nauretaan kaikki yhdessä. Se on eri asia kun pilkkaaminen.

Jos standardi on niin korkealla että ei saa missään nimessä mokata niin helposti käy juuri noin ettei sitten uskalla tehdä mitään. Harjoitelkaa tilanteita yhdessä ja naurakaa yhdessä ja toisillenne. Kerro että äitikin kämmää joskus, ja kerro miten olet joskus mokannut sosiaalisessa tilanteessa ja mitä sitten tapahtu.

 

Meillä on ihan samanlainen 5 v poika, mutta en ole kovasti asian takia painostanut. Eikä poika ole kertonut syytä minulle, miksei voi kaveriensa tervehdykseen vastata.

Nyt olin äimän käkenä, kun olimme kuntopolulla pulkkailemassa ja siellä poika tokaisi kaikille ohikulkeville aikuisille: "Heippa!", ja vielä kovaan ääneen. Onkohan päiväkodin poikaköörillä uusi tapa tervehtiä ohikulkijoita ja sieltä matki nyt muita? Nyt teki mieli torua, mutta ennen olen torunut, kun poika ei tervehdi muita.

Vaikeaa sitä on lapsen perusluonnetta muuttaa. Jos on ujo, niin ei siitä kovin helpolla muuksi muutu. Aika varmasti auttaa ja reippaat kaverit.

 

Meidän isoääninen jäppinen mumisi eka luokan läpi. Vaikka kuinka yritettiin kannustaa. Nyt tokalla sitten irtosi kertaheitolla ja puhuu kuuluvasti koulussa.

Eli kannusta, treenaa ja anna ajan kulua. Ja yritä saada tervehtimistilanteet rennoiksi, miten vaan milloinkin onnistuu.

 

painostamalla et ainakaan paranna tilannetta. relaa nyt, hyvä mamma, toinen on vasta 5-vuotias! näytät vaan ite hyvää esimerkkiä tervehtimällä reippaasti ja annat vähän aikaa olla koko asian, vaikak tyttö ei uskaltaisi tervehtiä. etkä helvetissä rupea semmoseen "tää meiän lissu on vähän ujo, sanoppa nyt päivää"

 

Ei tuosta, mutta toisesta asiasta. Vähän liian innokkaasti "kannustin" lasta reippaammaksi, niin hän alkoi aina tilanteessa sanoa ettei osaa ja veti lukkoon. Siis ei Maija osaa, muut osaa paremmin. Lopetin sitten kokonaan, lapsen pitää saada olla hyvä sellaisena kuin on! Mutta tiedän siis mistä puhut. Kerro hänelle sopivissa väleissä mitä kaikkea hän osaa hienosti, myös tuon tervehtimisen. Mutta älä tee liian isoa asiaa siitä. Jonkin ajan päästä lopeta koko tervehtimisestä puhuminen ja anna asian edetä omalla painollaan.

 

Voi olla jokin ikäkin hällä. Meilläkin 5-vuotias on alkanut miettimään mitä kaverit sanovat esim. vaatteista, nauraako joku tms.
Myös minä pelkään pilaavani 5-vuotiaan. Meillä on vauva ja huomaamatta olen alkanut vaatia paljon asioita isosiskolta. Joskus havahdun että hänkin on vielä kovin pieni, mutta pian huomaan taas huutavani keräämättömistä leluista ja lapsi itkee, tai siitä kun leikki yltyy liian äänekkääksi ja pieni ei saa nukuttua. Kuulostaa normaalilta mutta tiedän usein olevani kohtuuton tai sitten lapsi on väsynyt ja itku herkässä. Pitäisi antaa pienen olla vielä lapsi

 

Jännä että aiempi kommentoija oletti kyseessä olevan tyttö vaikkei sitä mielestäni ollut sanottu. Itse huomasin ajattelevabi poikaa

 

meillä 7v poika on tuollainen ja annan hänen kyllä ollakin. Hän kyllä reipastuu sitten kun alkaa tuntea ihmisiä ja ehtii tutustua heihin. Sitten juttua tulee, mutta esim. koulussakin ensimmäiset kuukaudet oli lähinnä hiljaa. Muutenkin ollut sellainen, että puhuu vieraille jos kysytään, eikä todellakaan ole puhelias muutenkaan. Hyvin käyttäytyy kuitenkin muualla ollessaan, joten se on minulle pääasia. Antakaa lastennne olla sellaisia kuin he ovat. toiset on ujoja ja hiljaisia, toiset sosiaalisia ja puheliaita.

 

Ujous ei ole sairaus. Meidän 4v oli ihan järkyttävän ujo. En häntä patistellut, mutta nyt on alkanut ihan yllättäen puhua vieraillekin ihmisille. Kukin omaan tahtiinsa, lapsi vasta!

 

Kiitos tuhannesti teille viesteistänne. Ja joo 5v tytöstä siis on kyse

Minun pitää todellakin relata ja yrittää unohtaa ympäristön tuomat paineet. Näytän kyllä itse mielestäni hyvää esimerkkiä, tervehdin kuuluvasti, sanon heipat kaupasta pois lähtiessäkin jne. Jutustelen silloin tällöin ventovieraille, vaikka koiraa ulkoiluttaville ihmisille tms, että esimerkistä sen ei pitäisi olla kiinni. Isä on tosin hieman toisenlainen, mutta kyllä hänkin suunsa saa auki.

Nyt vaan lähinnä huolettaa se, että olen/olemme liikaa puhuneet asiasta ja kiinnittäneet siihen huomiota, joten tyttöä varmasti ahdistaa asia entistä enemmän. Ja toisaalta hän varmasti kokee että hänen jokaista liikettään tarkkaillaan myös. Lähes joka kerta kun meille tulee joku, hän ei vastaa tervehdykseen vaan hymyilee vaan. Jotenkin vaan se istuu syvällä minussa, että hänen pitäisi pystyä siihen vastaamaan, että "hei" tms... :/

 

[QUOTE="Sini";27670084]

Nyt olin äimän käkenä, kun olimme kuntopolulla pulkkailemassa ja siellä poika tokaisi kaikille ohikulkeville aikuisille: "Heippa!", ja vielä kovaan ääneen. Onkohan päiväkodin poikaköörillä uusi tapa tervehtiä ohikulkijoita ja sieltä matki nyt muita? Nyt teki mieli torua, mutta ennen olen torunut, kun poika ei tervehdi muita.

[/QUOTE]

Meidän 3,5-v tyttö sanoo kaikille ohikulkijoille moikka ja huutaa joskus meidän pihastakin tielle. Nostaa kätensä jokaiselle autolle kauppamatkalla. Ei ole tullut mieleenkään torua että ei tuntemattomille saa moikata. Onneksi suurin osa moikkaa takaisin, tai on ehkä jopa kaikki moikannut takaisin ja hymyillyt.

 

Olin itse pienenä todella ujo. En puhunut juuri kellekkään perheemme ulkopuoliselle ennen koulu-ikää. Olin keskimmäinen lapsi, ja siksi luultavasti jäänyt varjoon, ja oppinut hiljaiseksi ja näkymättömäksi. Aivan pienenä olisin luultavasti kaivannut vain rohkasua ja tsemppiä, että joskus myös minäkin osaan ja uskallan. Minun tapauksessa asia ohitettiin lähinnä olankohautuksella, ja koin olevani vanhemmille häpeäksi, kun en ollut yhtä sosiaalinen kuin sisarukseni.

Nykyään olen ihan reipas aikuinen. Jännitän sosiaalisia tilanteita, mutta samalla myös nautin niistä. Olen vieläkin ujo, mutta en koe sen heikentävän elämänlaatuani.

 

Olin itse pienenä todella ujo. En puhunut juuri kellekkään perheemme ulkopuoliselle ennen koulu-ikää. Olin keskimmäinen lapsi, ja siksi luultavasti jäänyt varjoon, ja oppinut hiljaiseksi ja näkymättömäksi. Aivan pienenä olisin luultavasti kaivannut vain rohkasua ja tsemppiä, että joskus myös minäkin osaan ja uskallan. Minun tapauksessa asia ohitettiin lähinnä olankohautuksella, ja koin olevani vanhemmille häpeäksi, kun en ollut yhtä sosiaalinen kuin sisarukseni.

Nykyään olen ihan reipas aikuinen. Jännitän sosiaalisia tilanteita, mutta samalla myös nautin niistä. Olen vieläkin ujo, mutta en koe sen heikentävän elämänlaatuani.

kiitos kun kerroit kokemuksesi. Mikä olisi sinun neuvosi minulle,mitenkä toimisin että toimisin oikein lapseni kanssa?

 

Up

 

Tulisiko tähän kommenttia vielä. Niin joo, meidän lapsi on siis ainoa lapsi.

 

Mä olin lapsena tosi ujo. Onneksi mun vanhemmat eivät olleet tuollaisia. Kyl se siitä kun ikää tulee. Olen vieläkin jonkun verran ujo että jos se on osa luonnetta niin ei se kokonaan häviä.

 

"Hymyilee vaan"

Miten niin vaan? Hymy on ainakin yhtä hyvä kuin moikkaus, minusta.

 

onko teillä perheessä tapana nauraa tai muuten nolata toisen väärää käyttäytymistä? ahdisteletko itse lastasi pyrkimään täydellisyyteen? miksi?

 

Itse olen ollut lapsena aivan äärettömän ujo, mutta onneksi minun annettiin olla sellainen kuin olen. Yläasteella sitten otin kaiken takaisin. Ja puhetta on riittänyt, että eksä joskus väsyi pälpätykseeni. Pohjimmiltani olen vielä ujo, mutta uteliaisuus saa suun käymään välillä rohkeammin

 

Sen sijaan, että miettisit lapsen kanssa sitä moikkamista, voisit jutella mukavia tapaamisen jälkeen. Eli, kun joku moikkaa lapsellesi, niin moikkaat itse takaisin ja sitten juttelet lapsellesi, että "Eikös ollut kiva nähdä X? Hänkin on varmaan tulossa kaupasta/ menossa kotiin/ ollut leikkipuistossa?" , siitä voi sitten ajan myötä mennä siihen, että "Tosi kiva, että hän moikkasi sua, on kiva, että sulla on kavereita" jolloin moikkaamisesta tulee sosiaalinen hyväksyntä suorittamisen sijaan. Kyllä ne moikkaamiset useammaltakin lapselta puuttuvat- ja kyllä ne sieltä löytyvät, keskity nyt vaan saamaan se rentous tilanteeseen.

Etkä sinä lastasi pilannut, kaikki me joudutaan joskus veivaamaan ennen kuin paras tapa löytyy.

 

[QUOTE="vieras";27671923]onko teillä perheessä tapana nauraa tai muuten nolata toisen väärää käyttäytymistä? ahdisteletko itse lastasi pyrkimään täydellisyyteen? miksi?[/QUOTE]

tämä ei tunnu reilulta. En todellakaan ahdistele häntä, emme naura mokille tms. Kehumme sen sijaan kpvasti ja kannustamme. Emme todellakaan nolaa ketään. Tuli ikävä mieli tästä viestistä

 

[QUOTE="vieras";27671949]Sen sijaan, että miettisit lapsen kanssa sitä moikkamista, voisit jutella mukavia tapaamisen jälkeen. Eli, kun joku moikkaa lapsellesi, niin moikkaat itse takaisin ja sitten juttelet lapsellesi, että "Eikös ollut kiva nähdä X? Hänkin on varmaan tulossa kaupasta/ menossa kotiin/ ollut leikkipuistossa?" , siitä voi sitten ajan myötä mennä siihen, että "Tosi kiva, että hän moikkasi sua, on kiva, että sulla on kavereita" jolloin moikkaamisesta tulee sosiaalinen hyväksyntä suorittamisen sijaan. Kyllä ne moikkaamiset useammaltakin lapselta puuttuvat- ja kyllä ne sieltä löytyvät, keskity nyt vaan saamaan se rentous tilanteeseen.

Etkä sinä lastasi pilannut, kaikki me joudutaan joskus veivaamaan ennen kuin paras tapa löytyy.[/QUOTE]

kiitos. Itse asiassa hyvin pitkälle näin olenkin tehnut,tai tein hyvin pitkään ja jossain vaiheessa aloin ajatella sitten että pitäisikö minun enemmän yrittää tuupata häntä jne. Mutta palaan takaisin tuohon taktiikkaan ja annan akan vielä kulua

 

[QUOTE="aloittaja";27671969]tämä ei tunnu reilulta. En todellakaan ahdistele häntä, emme naura mokille tms. Kehumme sen sijaan kpvasti ja kannustamme. Emme todellakaan nolaa ketään. Tuli ikävä mieli tästä viestistä [/QUOTE]

Aloitusviestistäsi ei todellakaan saa sellaista kuvaa. Saa kuvan huolehtivasta äidistä, joka on huomannut, ettei hänen hyvää tarkoittava toimintatapansa olekaan sopiva lapselle ja yrittää nyt korjata tilanteen. Kaikki tekevät jotakin, minkä olisivat voineet tehdä toisin/paremmin, mutta vain ne välittävät tekevät jotain korjatakseen tilanteen. Tsemppiä- ja tulihan täältä jo oikeitakin neuvoja.

 

[QUOTE="aloittaja";27671979]kiitos. Itse asiassa hyvin pitkälle näin olenkin tehnut,tai tein hyvin pitkään ja jossain vaiheessa aloin ajatella sitten että pitäisikö minun enemmän yrittää tuupata häntä jne. Mutta palaan takaisin tuohon taktiikkaan ja annan akan vielä kulua [/QUOTE]

Voithan jossakin vaiheessa, lapsellesi sopivalla tavalla, selittää, että toiselle tulee hyvä mieli, kun moikkaa takaisin, ja voi tuntea itsensä nolatuksi, jos ei. Että se ettei moikkaa takaisin on vähän niin kuin nauraisi toisen moikkaamiselle.