olen kylästynyt mieheeni

Entiedä mitä pitäisi tehdä. Rakastan miestäni, mutta ystävänäni. Lapsien ja ongelmien myötä intohimo on hävinnyt meidän väliltä. On vain yhdessä oloa ja seksikin vain suunniteltua :\| onko kenelläkään samanlaisia tuntemuksia? Tuleeko intohimo takaisin koskaa? En edes huomaa että miestä se mitenkään häiritsisi. Yllätys yllätys!

 

Kyllä se himo takaisin palaa, viritelkää toisianne, niin huomaatte vähitellen tuloksia. Monet pienten lasten vanhemmat ovat niin väsyneitä ja arkisessa arjessa kiinni, että seksi ei ole ensimmäisenä asiana mielessä pitkään aikaan.

 

Ei se intohimo ja rakkaus aina valitettavasti palaa, vaikka kuinka yrittäisi. Itse erosin 11 vuoden yhteiselon jälkeen, kun ei lopulta ollut muuta yhteistä kuin lapset ja talo. Intohimo oli suhteesta kadonnut jo vuosia aiemmin, lopulta katosivat myös rakkaus ja ystävyys. Nykyisin olemme taas kavereita, kun ei tarvi saman katon alla asua.
Nykyisen mieheni kanssa olemma kuudetta vuotta yhdessä, eikä suhde ole väljähtynyt vuosien varrella ollenkaan. :heart:

 

Minusta tuntui aivan samalta muutama kuukausi sitten. Tuntui ettei meillä ollut muuta yhteistä kuin lapsi ja oma koti, kämppäkavereina eleltiin ilman intohimoa ja muutenkaan erityisempää fyysistä läheisyyttä. Itseäni tilanne kiusasi varsinkin kun mieheni ei tuntunut olevan moksiskaan. Yritin sitten pohdiskella syitä ja en tiedä oikein mistä itse löysin sen kipinän uudelleen mutta siitä se sitten taas lähti. Mietin minkälaiset asiat saisivat minut syttymään, mitä ennen teimme yhdessä, mitä minä haluaisin. Tein yllättäviä aloitteita ja uusia ehdotuksia (en nyt mitään extremeä mutta muuta kuin perinteinen makuuhuone/lähetyssaarnaajaseksi) ja totta puhuen mieheni oli aluksi tosi häkeltynyt. Nyt kun hän huomasi, että olen jälleen "kiinnostunut" hänestä niin tuota intohimoa on ruvennut olemaan enemmän ja enemmän, aloiteita myös hänen puoleltaan. Toivottavasti myös sinä löydät miehestäsi sen, joka sinua on ennen kiinnostanut/sytyttänyt tai löydätte jotain uutta sytyttävää =)

 

Aivan tätä samaa asiaa, minäkin juuri mietin. Ollaan oltu naimisissa muutama vuosi ja lapsia on kolme. Pienin on kaksi vuotias. Olen sanonut miehelleni, että tarvitsen häntä kotona, mutta hänelle on tärkeämpää auttaa ventovieraita ja puolituttuja ympäri pitäjää. Hän on rakennusalalla ja tekee kenelle mitä vaan, mutta vaimo saa pärjätä miten jaksaa. Välillä minä huudan, välillä mökötän. Nyt noin viikko sitten juteltiin ihan asiallisestikin, mutta tuntuu ettei mikään muutu.

 

\

Minusta tuntui aivan samalta muutama kuukausi sitten. Tuntui ettei meillä ollut muuta yhteistä kuin lapsi ja oma koti, kämppäkavereina eleltiin ilman intohimoa ja muutenkaan erityisempää fyysistä läheisyyttä. Itseäni tilanne kiusasi varsinkin kun mieheni ei tuntunut olevan moksiskaan. Yritin sitten pohdiskella syitä ja en tiedä oikein mistä itse löysin sen kipinän uudelleen mutta siitä se sitten taas lähti. Mietin minkälaiset asiat saisivat minut syttymään, mitä ennen teimme yhdessä, mitä minä haluaisin. Tein yllättäviä aloitteita ja uusia ehdotuksia (en nyt mitään extremeä mutta muuta kuin perinteinen makuuhuone/lähetyssaarnaajaseksi) ja totta puhuen mieheni oli aluksi tosi häkeltynyt. Nyt kun hän huomasi, että olen jälleen "kiinnostunut" hänestä niin tuota intohimoa on ruvennut olemaan enemmän ja enemmän, aloiteita myös hänen puoleltaan. Toivottavasti myös sinä löydät miehestäsi sen, joka sinua on ennen kiinnostanut/sytyttänyt tai löydätte jotain uutta sytyttävää =)

Hienoa lukea tällaisesta!
Turhan moni tulee vain aina tuputtamaan sitä iänikuista "jätä jo se ukko", ja "vanha oli ihan p.aska, uuden miehen kanssa kaikki on ni-i-i-in ihanaa.."

Ja katin kontit. Joka on eron käynyt läpi niin tietää että ei siitä koskaan täysin toivu, aivan pohjia myöten. Menneet on menneitä, mutta ei tehtyä saa tekemättömäksi, eikä vanhoja kumppaneita olemattomaksi.

Moni on mulle tullut sanomaan että jos vielä saisi takaisin sen enimäisen kumppanin...

Juuri tämän vuoksi ihana lukea tällaistakin välillä.

 

Joo kannataa pitää vanhat kumppanit.

 

Juu, no, kaikki varmaan kyllä tajuavat että tilanteita on monenlaisia. Joskus kannattaa, joskus ei. Kunhan aina muistaa sen, ettei pelkkä "voi hitsi ,mullon tylsää, vaihdanpa miehen" ole mikään syy eroon, mutta ei kait täällä niin lapsellisia ole..? Koska kuinkakohan usein silloin on oikeasti syynä mies/vaimo?

 

Joo, ihmisiä ja tilanteita on monenlaisia. Mun mies ainakin jaksaa vielä kuuden vuoden yhdessäolonkin jälkeen sanoa, miten paljon onnellisempi on mun kuin entisen vaimonsa kanssa. Ei kuulemma ennen edes tiennyt, että näin voisi tuntea, että se mitä aiemmin luuli rakkaudeksi, ei oikeastaan tuntunut miltään. Miehen äitikin on sanonut, että tuntuu niin hyvältä sydämessä, kun näkee meidät yhdessä. Kovasti ilahduin tuosta.

Ja... meillä ei varsinaisesti ollut mitään alkuhuumaa. Miehen ex teki alkutaipaleesta tosi vaikeaa kiusanteollaan.

 

minulla on välillä ihan samanlaisia olotiloja...
Joskus tuli jo sellainen olo et inhoan miestäni, en sietänyt häntä silmissäni.
ahdisti kun se oli koko ajan lähellä ja joka ikinen piirre ukossa rupes ärsyttää...no sitten elämämme muuttui ja mies joutuikin olemaanpiiiiitkiä aikoja poissa kotoa ja pirskales et tulikin ukkoa ikävä kun yksinään sai turjottaa päivästä päivään, viikosta viikkoon...
Sitä rupes selailemaan valokuvia ja muistelemaan menneitä itku silmässä...

Minä olen huomannut et pitkissä suhteissa tulee aina näitä tylsistymisiä, kaveri vaiheita...ja silloin olen antanut ajan vain kulua ja irtaantunut miehestäni ihan tarkoituksella, ollut ystävieni kanssa ja reissaillut...ottanut aina vähän etäisyyttä, aikaa itselleni ja ennenkuin edes huomaan...kaipaan miestäni niin pirusti.
Tekee hyvää palata joskus ajassa takse päin...sihen aikaan kun ei viellä kunnolla tunnettu ja vain vilkuiltiin toisiamme, mahassa oli perhosia ja varpaat ei maata koskettanut...suudellessa pyörtyi ja makuuhuone oli seittämäs taivas...

Kaveriporukassa kun viihteelle lähtee ja ruvetaan puhumaan miten kaikki sai alkunsa ja miten ketkäkin yhteen päätyi ja niitä alku ajan kommervenkkejä kun muistelee niin kyllä sitä kummasti taas innostuu...

 

Kuulostipa edellisen kirjoitus ihanasti siltä oikealta rakkaudelta!
:flower: