Olen katkera ja pettynyt siitä, miten vähän läheiset ovat kiinnostuneita lapsestani

["Tintus"]

Hieman taustaa; sain esikoiseni jo vähän vanhemmalla iällä, 33-vuotiaana. Sitä ennen, lapsettomana sinkkuna ja myöhemmin seurustellessa sekä myös naimisiin mentyäni olen aina ollut aidon kiinnostunut sukulaisteni sekä ystävieni lapsista. Olen hoitanut, leikittänyt, käynyt tapaamassa lapsia - omasta aloitteestani, koska minulle tärkeiden läheisten lapset ovat myös tärkeitä. Ja tottahan toki lapset ovat aina ihania. Jo 13-vuotiaana hoidin kesätöikseni pientä serkkuani. Sen jälkeen olen hoitanut ja leikittänyt kummilapsiani, vanhempien serkkujeni lapsia ja ystävien lapsia.

Entä kun sain oman lapsen? Kukaan, ei niin kukaan tule katsomaan oma-aloitteisesti. Ei ota yhteyttä, ei kaipaa meitä tai halua tavata kuten minä halusin tavata heidän lapsiaan ja tutustua. Se loukkaa! Ei näköjään tässäkään asiassa elämä ole reilua. Luulisi, että jossain takaraivossa olisi ajatus, että niinpä... tuokin hoiti minun lastani monet monituiset kerrat...

Epäreilua!

 

[vierass]

Heillä on muutakin elämää ja jos heillä on omia lapsia, niin kyllä he mieluummin sen vapaan ajan käyttävät omiin lapsiinsa kuin sinun lapseesi.

 

[niih]

Ei se yhteiskunta pyöri niin kuin sinä haluat. Ei se tarkoita sitä että jos sinä olet kiinnostunut muiden lapsista, että he ovat automaattisesti kiinnostuneita sinun lapsestasi.

 

[ddf]

"vanhemmalla iällä"

 

["moomoo"]

Tuosta hoitamisasiasta, kai ne ajattelee, että kun sä olit lapseton sinkku silloin, niin sulla oli aikaa autella ja heidän lapsethan on niiiiiin ihania että tottakai sä niistä tykkäsit ja hoidit.. Sun lapsi taitaa olla heille vain yksi monista, muiden ihmisten lapsi.
Epäreilua kyllä. Kannattaa varmaan suoraan kysyä esim. lapsenvahdiksi ja voit ihan muistuttaa, että montakohan kertaa sinäkin oot hoitanut heidän lapsia.

 

[Ap.]

Heillä on muutakin elämää ja jos heillä on omia lapsia, niin kyllä he mieluummin sen vapaan ajan käyttävät omiin lapsiinsa kuin sinun lapseesi.

Tämä on jotenkin todella kuvaava ja hirveän surullinen kommentti. Tyhjentävä. Juuri näin; MINUN lapset, MEIDÄN lapset. Eikä niin, että lapset ylipäätään, ajateltaisiin vähän pidemmälle kuin niiden omien neljän seinän sisälle, voisit yllättyä ja moni muukin voisi yllättyä siitä, miten hienoa aito ja lämmin yhteisöllisyys on. Miten hienolta se tuntuu kun joku välittää minun lapsesta, mietippä miten hienolta se tuntuu. Ei kai se niin kaukaa haettua ole, koska jokainen äiti haluaisi lapselleen sen helmen sieltä päivähoitopaikasta, että osuisi kohdalle se aidosti välittävä hoitaja, eikö totta?

 

[Phoebsi]

Heillä on muutakin elämää ja jos heillä on omia lapsia, niin kyllä he mieluummin sen vapaan ajan käyttävät omiin lapsiinsa kuin sinun lapseesi.

Varmaan ihan totta, mutta sietäisivät silti hävetä silmät päästään omaa käytöstään. Itsekkäät ihmiset vain ottaa ja ottaa, antamatta mitään takaisin ja se on kurjaa ihan oikeasti.

 

[Itsekkäät mammat]

Lapselliset ihmiset nyt vaan ovat kovin itsekkäitä. Otetaan itsestäänselvänä vastaan toisten apu, mutta mieleenkään ei tule itse auttaa vapaaehtoisesti. Todennäköisesti heillä ei oikeasti edes käy mielessä että hekin voisivat olla antavalla puolella, kun itsekkyys on niin itsestäänselvää heille.

Monet vielä väittävät että lapset tekevät epäitsekkääksi mutta ei se todellakaan ole niin - jos ennen oli vain oma perse tärkeä, niin lisääntymisen jälkeen se on tasan tarkkaan se oma perhe ja muille ei uhrata ajatustakaan. Surullista, mutta noin se menee.

 

[Ap.]

[QUOTE="moomoo";29669165]Tuosta hoitamisasiasta, kai ne ajattelee, että kun sä olit lapseton sinkku silloin, niin sulla oli aikaa autella ja heidän lapsethan on niiiiiin ihania että tottakai sä niistä tykkäsit ja hoidit.. Sun lapsi taitaa olla heille vain yksi monista, muiden ihmisten lapsi.
Epäreilua kyllä. Kannattaa varmaan suoraan kysyä esim. lapsenvahdiksi ja voit ihan muistuttaa, että montakohan kertaa sinäkin oot hoitanut heidän lapsia.[/QUOTE]

Totta, mutta olihan mulla silti elämä - matkustelin paljon, oli harrastuksia, ystäviä, työt ja opinnot siihen päälle. Silti löysin aikaa hoitaa muiden lapsia. Ja yhä otan hoitoon jos joku apua kaipaa, kutsun kylään ja kyselen kuulumisia, järkkään leikkitapaamisia pikkuserkuksille. Tuntuu vaan ettei tätä pidetä minään. Itse arvostaisin todella, jos joku jaksaisi samalla tavalla pitää yhteyttä.

 

[V i e R a s]

Näillä sun kavereilla on siis itsellään jo lapsia, ehkä useampia ja isompiakin?

Mä sain itse esikoisen vähän alle kolmekymppisenä, kavereillani oli jo lapsia joita olin lapsettomana mielelläni hoitanut. Siinä vaiheessa kun mun lapsi syntyi, kavereiden lapset olivat jotain 3v - kouluikäisiä, äidit olivat päässeet pikkuhiljaa takaisin työelämään ja ihan ymmärrettävää ettei se vauva ja kotijutut niin kiinnostaneet enää. Uusi vaihe elämässä. Vapaa-aikaa heillä työssäkäyvinä oli vähän ja siihen oma perhe hoidettavana. Jotkut kyllä tarjoutuivat ottamaan lastani hoitoon, tavattiin ja sain tarvittaessa apua mutta ei se ollut samanlaista innoissaan hössötystä mitä itse olin pitänyt heidän lastensa kohdalla.

Hankin omia vauva-henkisiä kavereita sitten niistä äideistä jotka elivät saamaa elämänvaihetta, vanhojen kavereiden kanssa keskityttiin enemmän aikuisten juttuihin.

Nyt kun mulla on kolme lasta ja kohta edessä töihinpaluu niin kyllä munkin vauvakiintiö alkaa olla täysi. Toki kohteliaisuudesta kyselen kuulumisia ja voin ottaa hoitoon jos joku kaveri nyt lapsen saisi. Ei siinä kuitenkaan olisi sitä hohtoa kuin joskus lapsettomana toisten lapsia hoitaessa.

 

[Phoebsi]

Totta, mutta olihan mulla silti elämä - matkustelin paljon, oli harrastuksia, ystäviä, työt ja opinnot siihen päälle. Silti löysin aikaa hoitaa muiden lapsia. Ja yhä otan hoitoon jos joku apua kaipaa, kutsun kylään ja kyselen kuulumisia, järkkään leikkitapaamisia pikkuserkuksille. Tuntuu vaan ettei tätä pidetä minään. Itse arvostaisin todella, jos joku jaksaisi samalla tavalla pitää yhteyttä.

Niin minäkin, mutta kokemuksella: ei se niin aina mene että sen saat takaisinkin, mitä olet muille antanut. Lopeta noiden järjestäminen tai ehdota seuraavaksi (ja pysy ehdotuksessasi) että nyt on toisten vuoro...

Kyllä sinun tekemisesi kuitenkin siinä mielessä kantaa, että lapset muistavat sinut varmasti ja viihtyvät teillä. Se on iso juttu sekin

 

["Fiia"]

Minulla amopin suhteen samanlainen olo. En ole kehdannut ääneen sanoa mutta ärsyttää kun anoppi ei ole kiinnostunut (tai ei ainakaan usein näytä sitä) lapsestamme joka on hänen ainoa lapsenlapsi. Asutaan samassa kaupungissa, lapsi on nyt 1,5 v ja ovat nähneet 5 kertaa. Kerran anoppi halusi hoitaa lasta, että minä ja mieheni voimme käydä jossain kaksin. Laitoin ehdoksi, että anoppi tulee käymään tai me menemme siellä käymään ennen sitä. Vauva oli tuolloin 6 kk. Ei ollut pitänyt lastamme esim. Sylissä kertaakaan kun ei kuulemma muista miten vauvoja pidetään sylissä. Anoppi sitten tuli meille "tutustumaan lapseemme" ennen kun ottaa hoitoon. Sattui olemaan päikkäri aika eikä anoppi jaksanut odottaa, että lapsemme herää vaan totesi lähtiessään "mitä sitä nyt tarvii vauvaan tutustua samanlaisia ne on kaikki". Kyllä loukkasi minua tuo kommentti ja oli todella kamala olo kokoajan kun anoppi sutten hoiti vauvaamme. Koska ei ollut ikinä aikaisemmin edes puhunut vauvalle mitään tai huomioinut mitenkään saati pitänyt sylissä. oli nähnyt vauvamme ennen tuota tutustumiskäymistä jonka minä vaadin ja jolloin vauva nukkui synnärillä noin 5 min ja kerran olimme anopilla kylässä niin tuntui aina hakeutuvan eri huoneeseen missä lapsemme oli. Ei halunnut edes kuulla monelta lapsi yleensä syötai nukkuu kun tuli hoitamaan koska kaikki vauvat ovat samanlaisia ja minä olen vain liian hössö.

Tuntuu niin kurjalta anopin käytös ja sitten ärsyttää kun mieheni kehuu muille kuinka hänen äitinsä on paljon lapsemme kanssa jne. Muita isovanhempiaan lapsi näkee viikottain ja aloite näkemisestä tulee yleensä aina heiltä mutta anopille lapsi on kuin ilmaa.

 

[Ap.]

Näillä sun kavereilla on siis itsellään jo lapsia, ehkä useampia ja isompiakin?

Mä sain itse esikoisen vähän alle kolmekymppisenä, kavereillani oli jo lapsia joita olin lapsettomana mielelläni hoitanut. Siinä vaiheessa kun mun lapsi syntyi, kavereiden lapset olivat jotain 3v - kouluikäisiä, äidit olivat päässeet pikkuhiljaa takaisin työelämään ja ihan ymmärrettävää ettei se vauva ja kotijutut niin kiinnostaneet enää. Uusi vaihe elämässä. Vapaa-aikaa heillä työssäkäyvinä oli vähän ja siihen oma perhe hoidettavana. Jotkut kyllä tarjoutuivat ottamaan lastani hoitoon, tavattiin ja sain tarvittaessa apua mutta ei se ollut samanlaista innoissaan hössötystä mitä itse olin pitänyt heidän lastensa kohdalla.

Hankin omia vauva-henkisiä kavereita sitten niistä äideistä jotka elivät saamaa elämänvaihetta, vanhojen kavereiden kanssa keskityttiin enemmän aikuisten juttuihin.

Nyt kun mulla on kolme lasta ja kohta edessä töihinpaluu niin kyllä munkin vauvakiintiö alkaa olla täysi. Toki kohteliaisuudesta kyselen kuulumisia ja voin ottaa hoitoon jos joku kaveri nyt lapsen saisi. Ei siinä kuitenkaan olisi sitä hohtoa kuin joskus lapsettomana toisten lapsia hoitaessa.

Kyllä, lapsia on ja osalla jo koululaisiakin. Niin, on ehkä totta mitä sanot siitä hohdosta ja uutuudenviehätyksestä. Toisaalta oma sisareni ei jaksa kiinnostua lapsestani, vaikka hänellä ei omia ole. Jos ajettelen asias toisinpäin ja hänellä olisi lapsia niin voisin kuvitella rakastavani heitä kuin omaani. Siskokin kun on tärkeä. Tämä on avannut silmiäni, ehkä en olekaan siskolle yhtä rakas kuin hän on minulle. Ehkei hän tunnekaan lastani kohtaan yhtään mitään. Odotin enemmän, ja petyin. Oma vika?

Ehkä suurin pettymyksen tunne liittyykin juuri siskoon.. Häneltä odotin enemmän, sainkin lopulta paljon vähemmän. En silti voisi kuvitella dissaavani hänen lapsiaan, varmasti hoitaisin heitäkin jos siskolle joskus lapsia tulee.

 

[vähän samaa]

Minä olin myös tuollainen, että hoidin aina toisten lapsia. Tein sen siitä syystä, kun pidin niin paljon lapsista. Minäkin sain oman lapsen vanhemmalla iällä eli 41-vuotiaana. Kukaan ei hirveästi ole tyrkyttäytynyt meille kylään tai meidän lasta hoitamaan, mutta joku on aina löytynyt hoitamaan meidän lasta, jos meillä on ollut lapsenhoito-ongelmia. Sitä pitää vaan itse pyytää. Me ollaan miehen kanssa semmoisia, että tykätään olla paljon kotona ja tehdä asioita lapsen kanssa, joten ei olla häntä paljoa hoidatettu muilla. En minä näe tuossa mitään epäkohtaa, kun muut ovat kuitenkin kuunnelleet kiinnostuneena kun puhun lapsesta ja tapaillaan jonkin verran miten nyt kullekin sopii. Minusta se on ihan eri asia, jos lapseton ihminen hoitaa toisten lapsia, kuin jos on omia lapsia ja perhe huolettavana. Ei perheellisellä välttämättä riitä ylimääräistä energiaa muille. Opiskeluaikoina kanniskelin öisin kaverin koliikkilasta, mutta en olettanutkaan, että tämä monen lapsen äiti olisi tullut kantamaan meidän lastamme. Kyllä se homma menee minusta elämäntilanteen mukaan.

 

[V i e R a s]

Kyllä, lapsia on ja osalla jo koululaisiakin. Niin, on ehkä totta mitä sanot siitä hohdosta ja uutuudenviehätyksestä. Toisaalta oma sisareni ei jaksa kiinnostua lapsestani, vaikka hänellä ei omia ole. Jos ajettelen asias toisinpäin ja hänellä olisi lapsia niin voisin kuvitella rakastavani heitä kuin omaani. Siskokin kun on tärkeä. Tämä on avannut silmiäni, ehkä en olekaan siskolle yhtä rakas kuin hän on minulle. Ehkei hän tunnekaan lastani kohtaan yhtään mitään. Odotin enemmän, ja petyin. Oma vika?

Ehkä suurin pettymyksen tunne liittyykin juuri siskoon.. Häneltä odotin enemmän, sainkin lopulta paljon vähemmän. En silti voisi kuvitella dissaavani hänen lapsiaan, varmasti hoitaisin heitäkin jos siskolle joskus lapsia tulee.

Toi on ikävää.

Millainen elämäntilanne siskollasi on? Mä vaan meinaan että onko mahdollista että hänkin olisi yrittämässä lasta ja jotain lapsettomuusongelmaa josta ei ole kertonut? Tai onko hän ylipäätään ihminen joka tykkää lapsista?

Mun toinen sisko ei ole lapsista koskaan välittänyt, paitsi nyt omasta taaperoikäisestään. En odottanut häneltä mitään sen kummempaa kiinnostusta lapseeni. Toisen siskoni vähän vanhempia lapsia hoidin aikanaan ja tämä sisko tykkää lapsista, olisin loukkaantunut jos hän ei sitten olisi ollut kiinnostunut mun lapsistani.

Mitä noihin tapaamisten järjestämisiin tulee niin niillä on ikävä tapa jäädä helposti sen yhden aktiivin niskaan. Samoin jos se kaveri usein kutsuu kylään niin muut voi laiskistua tekemään vastakutsuja. Ehkä voisi kokeilla jättää vähäksi aikaa kaikki kutsumiset ja järjestelyt, alkaisivatko kaverit ihmetellä. Tai sitten sanoa suoraan että mä en nyt jaksa näitä pitää, joku muu saa olla seuraava.

 

["rrrr"]

Mun miehen sukulaiset ovat juuri tuollaisia. Vain he ja heidän lapset. Mieheni vanhemmat ovat tavanneet 1.5v tyttäremme 3 kertaa. O

 

["piirto"]

Mannerheimin lastensuojeluliitto on kouluttanut perhekummeja. Itsenikin piti sellaiseksi ryhtyä, ehkä joskus... Kummit ovat arjen rinnallakulkijoita, eivät varsinaisia lapsenvahteja tai kotiapulaisia, mutta just sellasia ihmisiä, jotka ovat säännöllisesti yhteydessä ja ainakin koettavat olla aidosti kiinnostuneita just sinusta ja perheestäsi. Kysäsepä, olisiko lähelläsi joku sellainen saatavilla.

 

[summarum]

Täytyy muistaa sekin, että kaikki ihmiset eivät ole hirveän kiinnostuneita lapsista. Semmoisia ihmisiä saattaa kiinnostaa vain oma lapsi, eivät muiden lapset, eikä se ole mitenkään laitonta.

 

[vierass]

Tämä on jotenkin todella kuvaava ja hirveän surullinen kommentti. Tyhjentävä. Juuri näin; MINUN lapset, MEIDÄN lapset. Eikä niin, että lapset ylipäätään, ajateltaisiin vähän pidemmälle kuin niiden omien neljän seinän sisälle, voisit yllättyä ja moni muukin voisi yllättyä siitä, miten hienoa aito ja lämmin yhteisöllisyys on. Miten hienolta se tuntuu kun joku välittää minun lapsesta, mietippä miten hienolta se tuntuu. Ei kai se niin kaukaa haettua ole, koska jokainen äiti haluaisi lapselleen sen helmen sieltä päivähoitopaikasta, että osuisi kohdalle se aidosti välittävä hoitaja, eikö totta?

Tuskinpa sinäkään oman lapsesi myötä olet niitä muiden lapsia niin paljoa hoitelemassa kuin ennen. Asioita on pakko priorisoida ja kyllä se vaan niin on, että omien lasten hyvinvointi menee aina muiden lasten edelle, samaten oma jaksaminen. Yksinkertaisesti sitä aikaa vaan ei löydy kaikkeen mahdolliseen, tietyt asiat on kuiten pakko ehtiä pyörittää. Kyllä sitä ensimmäisenä jättää toisten lasten hoitamiset väliin.

Itsekin ruikutat kuinka he eivät välitä SINUN lapsestasi

 

["joku"]

Samanlaisia kokemuksia löytyy täältäkin, paljon olen muiden lapsia hoitanut ja ollut apuna rankassa pikkulapsivaiheessa useammassakin perheessä. Apu on otettu vastaan ja osassa on kyllä selvästi käytetty hyväksi kiltteyttäni saapua aina paikalle kun tarve on ollut, joskus omia menoja sen takia missanneena..Ajattelin jotenkin niin ettei se ole niiden lasten vika että vanhemmat on mitä on. Välit ovat sittemmin katkenneet kokonaan kun lapset kasvoivat ja me muutimme kauemmas, siis minusta ei enää ollut mitään hyötyä. Nämä asiat on nähnyt paremmin vasta myöhemmin.

Minullakin on sisko jonka lasta mielelläni hoidan ja koetan olla avuksi, tarjoudun itse menemään kun vaan on mahdollisuus. Välimatkaa on kuitenkin satoja kilometrejä. Aina kun olemme perheinemme samassa paikassa se olen minä joka hoitaa ja viihdyttää lapsia (omia ja siskon) Hän ei kuitenkaan huomioi minun lapsiani mitenkään ja se tuntuu pahalta. Itse olen kiintynyt siskoni lapseen ja rakastan häntä melkein kuin omaani. En tiedä eikö sisko huomaa käyttäytyvänsä näin vai mikä on vikana? Olisi kiva että lapset saisivat rakkautta muiltakin kuin vanhemmiltaan, huolehtivia aikuisia ei voi koskaan olla liikaa.

 

["sisko"]

tuossa ylempana joku kirjoitti hyvin juuri siita, etta jos kavereiden lapset ovat jo isompia, voi olla etta heidan elamantilanne on semmoinen etta vaikka lapsistasi valittaisivat, ei aikaa ole samalla lailla kuin sinkkuna sinulla oli. Silloin pitaa ehka vahan kysaista josko voisivat esim ottaa hoitoon joskus.
Siskosi sen sijaan voi olla joko ei-niin-lapsirakas, tai tosiaan voisi jo kovasti toivoa sita omaakin lasta jolloin oman siskon lapsi voi olla kipeakin asia; miksi ei minulla ole..