A
anika harmaana
Vieras
Kun sain esikoiseni, minulla ei ole ollut mitään suunnitelmia synnytyksen kulun suhteen tai lasten kasvatuksen suhteen. En ollut pohtinut, mitä millaisia kasvatusmenetelmiä tulen soveltamaan tai millaisia leluja suosin. En ollut perehtynyt kehityspsykologiaan enkä oikeastaan mihinkään muuhunkaan.
Olen pohtinut näitä nyt, kun esikoiseni aloittaa viimeisen alakouluvuotensa ja nuorimmainen käy läpi uhmaikää. Muutama ystävättäreni on saanut esikoisiaan samaan aikaan kuin minä kuopukseni ja he olivat huomattavasti tiedostavampia äitejä kuin minä. He myös kokivat ja kokevat edelleen äitiyden hyvin eri tavoin kuin minä.
Välillä tuntuu, että joillekin heistä lapsi on yksi projekti muiden joukossa - asia, jossa voi epäonnistua. He kärsivät, jos heidän suunnitelmansa eivät toteudukaan: jos kuivaksi opettaminen ei onnistu "ajoissa", jos lapsi ei kiinnostu montessori-pedagogiikan mukaisista leluista ja virikkeistä, jos lapsi ei nuku vaikka yökaudet on tassuteltu.
Tämä surettaa minua, kun haluaisin auttaa ja helpottaa tuota tuskaa, jota en lainkaan ymmärrä. Kun itse toimin ja olen aina toiminut lähinnä vaistojeni varassa ja neuvolan ja vanhempieni tietoja kuunnellen (ja suodattaen). Nyt heitä kuunnellessani huomaan, että olen tehnyt paljon asioita "oikein" ihan vahingossa ja monia myös "väärin". En kuitenkaan koe näistä "väärin" tekemistäni asioista syyllisyyttä - olenhan toiminut parhaan kykyni mukaan.
Minä kasvatan lapsiani siis lähinnä vaistonvaraisesti. Tietoa haen, jos kyseessä on jokin fyysinen sairaus tai muu konkreettinen asia. Muuten selvittelen ongelmia lähinnä keskustelemalla sekä lasten että läheisteni kanssa. Minulle lasten kasvattaminen on hyvin luonnollinen asia, johon en koe tarvitsevani tietoa ja teoriaa. Tiedän tekeväni virheitä, mutta uskon lasteni kehittyvät hyviksi ihmisiksi niistä huolimatta.
Joskus tunnen olevani aika yksin ajatusteni kanssa. Onkohan täällä muita samoin ajattelevia?
Olen pohtinut näitä nyt, kun esikoiseni aloittaa viimeisen alakouluvuotensa ja nuorimmainen käy läpi uhmaikää. Muutama ystävättäreni on saanut esikoisiaan samaan aikaan kuin minä kuopukseni ja he olivat huomattavasti tiedostavampia äitejä kuin minä. He myös kokivat ja kokevat edelleen äitiyden hyvin eri tavoin kuin minä.
Välillä tuntuu, että joillekin heistä lapsi on yksi projekti muiden joukossa - asia, jossa voi epäonnistua. He kärsivät, jos heidän suunnitelmansa eivät toteudukaan: jos kuivaksi opettaminen ei onnistu "ajoissa", jos lapsi ei kiinnostu montessori-pedagogiikan mukaisista leluista ja virikkeistä, jos lapsi ei nuku vaikka yökaudet on tassuteltu.
Tämä surettaa minua, kun haluaisin auttaa ja helpottaa tuota tuskaa, jota en lainkaan ymmärrä. Kun itse toimin ja olen aina toiminut lähinnä vaistojeni varassa ja neuvolan ja vanhempieni tietoja kuunnellen (ja suodattaen). Nyt heitä kuunnellessani huomaan, että olen tehnyt paljon asioita "oikein" ihan vahingossa ja monia myös "väärin". En kuitenkaan koe näistä "väärin" tekemistäni asioista syyllisyyttä - olenhan toiminut parhaan kykyni mukaan.
Minä kasvatan lapsiani siis lähinnä vaistonvaraisesti. Tietoa haen, jos kyseessä on jokin fyysinen sairaus tai muu konkreettinen asia. Muuten selvittelen ongelmia lähinnä keskustelemalla sekä lasten että läheisteni kanssa. Minulle lasten kasvattaminen on hyvin luonnollinen asia, johon en koe tarvitsevani tietoa ja teoriaa. Tiedän tekeväni virheitä, mutta uskon lasteni kehittyvät hyviksi ihmisiksi niistä huolimatta.
Joskus tunnen olevani aika yksin ajatusteni kanssa. Onkohan täällä muita samoin ajattelevia?
