E
en halua kirjautua
Vieras
Lyhykäisyydessään historiasta: meillä oli takana 15 yhteistä vuotta ja yksi lapsi. Alkuvuodesta selvisi sitten samanaikaisesti miehen toinen nainen ja minun raskauteni. Muutama kuukausi meni ja mies lähti. Välit ovat sen jälkeen olleet mitä ovat. Välillä asialliset ja mies lupasi auttaa (ongelmallisen)raskauden ja esikoisen suhteen. Uusi suhde kuitenkin mutkistaa asioita, koska naikkoselle tämä raskaus ja jo olemassa oleva lapsikin tuntuvat elämää suuremmalta uhalta...
Itse koen päästäneeni miehestä irti MIEHENÄ. Arki on ollut ihan sellaista tavallisen ihanaa. Ollaan kuitenkin olosuhteiden pakosta miehen kanssa nähty lähes päivittäin ja tavallaan olen voinut luottaa, että saan apua tarvittaessa jos lähtö sairaalaan tulee äkisti, tai jos siellä joudun esim. pidempään olemaan. Ja tavallaan olen uskonut, että myös lapsen synnyttyä saan häneltä edes jotain apua... kyse on kuitenkin hänenkin lapsestaan ja kyllä tuo esikoinen ainakin isälleen aika paljon merkitsee.
Nyt vajaa viikko sitten mies jysäytti pommin.
Hän muuttaa yli 600km:n päähän kolmen viikon päästä.
Haluaa kuulemma etäisyyttä asioihin...
En kyennyt sanomaan mitään. Nyt viime yö on ollut aika uneton ja tuntuu että iso musta pilvi täyttää mun elämäni ja todella koen olevani yksin...
Mies on aina tehnyt paljon töitä ja paljon olin esikoisenkin kanssa yksin, mutta kuitenkin elämässä oli se toinen. Oli ihminen, jonka syliin käpertyä ja jolle sai puhua lapsen asioista ja joka edes joskus yöllä heräsi hoitamaan itkevää vauvaa... Nyt totuus pamahti päin kasvoja: Minä olen totaalisen yksin!!
Jotenkin pelottaa syksy... Entä jos vauvan kanssa on ongelmia? Jos se ei nuku vaan itkee ja huutaa yöt? Muutenkin tulee syksy, märkä ja pimeä,...
Kyllä minulla on ystäviä, mutta ei se kuitenkaan taida olla sama asia... kun on yksin, on yksin. Kaikesta on selvittävä yksin. Vauva lähtee mukaan ihan joka paikkaan... esikoiselle isän muutto kauas tulee olemaan todella iso asia ja pitäisi jaksaa tukea myös häntä pahassa olossa.
Minä oikeasti pelkään omaan jaksamistani! Ensimmäisen kerran elämässä on näin. Ikinä en uskonut että minulle kävisi näin, odottaisin yksin ja pelkäisin omaa jaksamistani... Miten tämän mustan möykyn saa pois?!?
Itse koen päästäneeni miehestä irti MIEHENÄ. Arki on ollut ihan sellaista tavallisen ihanaa. Ollaan kuitenkin olosuhteiden pakosta miehen kanssa nähty lähes päivittäin ja tavallaan olen voinut luottaa, että saan apua tarvittaessa jos lähtö sairaalaan tulee äkisti, tai jos siellä joudun esim. pidempään olemaan. Ja tavallaan olen uskonut, että myös lapsen synnyttyä saan häneltä edes jotain apua... kyse on kuitenkin hänenkin lapsestaan ja kyllä tuo esikoinen ainakin isälleen aika paljon merkitsee.
Nyt vajaa viikko sitten mies jysäytti pommin.
Hän muuttaa yli 600km:n päähän kolmen viikon päästä.
Haluaa kuulemma etäisyyttä asioihin...
En kyennyt sanomaan mitään. Nyt viime yö on ollut aika uneton ja tuntuu että iso musta pilvi täyttää mun elämäni ja todella koen olevani yksin...
Mies on aina tehnyt paljon töitä ja paljon olin esikoisenkin kanssa yksin, mutta kuitenkin elämässä oli se toinen. Oli ihminen, jonka syliin käpertyä ja jolle sai puhua lapsen asioista ja joka edes joskus yöllä heräsi hoitamaan itkevää vauvaa... Nyt totuus pamahti päin kasvoja: Minä olen totaalisen yksin!!
Jotenkin pelottaa syksy... Entä jos vauvan kanssa on ongelmia? Jos se ei nuku vaan itkee ja huutaa yöt? Muutenkin tulee syksy, märkä ja pimeä,...
Kyllä minulla on ystäviä, mutta ei se kuitenkaan taida olla sama asia... kun on yksin, on yksin. Kaikesta on selvittävä yksin. Vauva lähtee mukaan ihan joka paikkaan... esikoiselle isän muutto kauas tulee olemaan todella iso asia ja pitäisi jaksaa tukea myös häntä pahassa olossa.
Minä oikeasti pelkään omaan jaksamistani! Ensimmäisen kerran elämässä on näin. Ikinä en uskonut että minulle kävisi näin, odottaisin yksin ja pelkäisin omaa jaksamistani... Miten tämän mustan möykyn saa pois?!?