Nyt tuli musta hetki...

[en halua kirjautua]

Lyhykäisyydessään historiasta: meillä oli takana 15 yhteistä vuotta ja yksi lapsi. Alkuvuodesta selvisi sitten samanaikaisesti miehen toinen nainen ja minun raskauteni. Muutama kuukausi meni ja mies lähti. Välit ovat sen jälkeen olleet mitä ovat. Välillä asialliset ja mies lupasi auttaa (ongelmallisen)raskauden ja esikoisen suhteen. Uusi suhde kuitenkin mutkistaa asioita, koska naikkoselle tämä raskaus ja jo olemassa oleva lapsikin tuntuvat elämää suuremmalta uhalta...

Itse koen päästäneeni miehestä irti MIEHENÄ. Arki on ollut ihan sellaista tavallisen ihanaa. Ollaan kuitenkin olosuhteiden pakosta miehen kanssa nähty lähes päivittäin ja tavallaan olen voinut luottaa, että saan apua tarvittaessa jos lähtö sairaalaan tulee äkisti, tai jos siellä joudun esim. pidempään olemaan. Ja tavallaan olen uskonut, että myös lapsen synnyttyä saan häneltä edes jotain apua... kyse on kuitenkin hänenkin lapsestaan ja kyllä tuo esikoinen ainakin isälleen aika paljon merkitsee.

Nyt vajaa viikko sitten mies jysäytti pommin.
Hän muuttaa yli 600km:n päähän kolmen viikon päästä.
Haluaa kuulemma etäisyyttä asioihin...

En kyennyt sanomaan mitään. Nyt viime yö on ollut aika uneton ja tuntuu että iso musta pilvi täyttää mun elämäni ja todella koen olevani yksin...
Mies on aina tehnyt paljon töitä ja paljon olin esikoisenkin kanssa yksin, mutta kuitenkin elämässä oli se toinen. Oli ihminen, jonka syliin käpertyä ja jolle sai puhua lapsen asioista ja joka edes joskus yöllä heräsi hoitamaan itkevää vauvaa... Nyt totuus pamahti päin kasvoja: Minä olen totaalisen yksin!!
Jotenkin pelottaa syksy... Entä jos vauvan kanssa on ongelmia? Jos se ei nuku vaan itkee ja huutaa yöt? Muutenkin tulee syksy, märkä ja pimeä,...
Kyllä minulla on ystäviä, mutta ei se kuitenkaan taida olla sama asia... kun on yksin, on yksin. Kaikesta on selvittävä yksin. Vauva lähtee mukaan ihan joka paikkaan... esikoiselle isän muutto kauas tulee olemaan todella iso asia ja pitäisi jaksaa tukea myös häntä pahassa olossa.

Minä oikeasti pelkään omaan jaksamistani! Ensimmäisen kerran elämässä on näin. Ikinä en uskonut että minulle kävisi näin, odottaisin yksin ja pelkäisin omaa jaksamistani... Miten tämän mustan möykyn saa pois?!?

 

[Minna]

Naiset vaan on vahvoja!! Sä selviät kyllä. Mistä helkutista näitä miehiä sikiää jotka jättävät vaimonsa ja lapsensa, en voi ymmärtää!

Avokkini jätti minut viis vuotta sitten kun raskaustestiin ilmestyi kaksi viivaa. Lasta olimme tehneet ihan yhteistuumin mutta sitten plussauspäivänä ilmoitti että on edellisiltana tavannut elämänsä naisen.. Ja usko tai älä, mies muutti 500 km päähän naisensa luokse.

Minä muutin takaisin kotipaikkakunnalleni ja hankin töitä, sain pojan joka tietenkin mun tuurilla oli koliikkilapsi ja vaativasta päästä. Mutta hengissä selvittiin

Nyt tosiaan poika on reilu neljä vee, ikunaan ei ole isäänsä tavannut koska miestä ei kiinnosta. Isän vanhemmat ovat kyllä vielä yhteydessä poikaan ja poika on viettänyt heidän kanssa aikaa.

Voimia!!!

 

[ap]

Kiitos kannustavista sanoista!

Olen aina kokenut olevani vahva ja jalat tukevasti maassa oleva ihminen ja erostakin selvisin lopulta ihan hyvin positiivisella elämänasenteellani...
siksi tämä tunne omasta jaksamisesta pelottaa! Ikinä ennen ei ole näin käynyt ja ikinä ennen ei ole tälläinen musta möhkärepilvi täyttänyt mua. Se pelottaa!! Ja itkettää.

 

[Wilma-73]

Voimia kovasti, muuta en voi sanoa....

Uskomatonta kuinka tunteeton entinen miehesi on, kuinka voi tehdä noin lapsilleen???

Todella pahoillani olen sun puolesta mutta usko pois, elämä kantaa kuitenkin, se aurinko paistaa sinullekin jonain päivänä! :hug:

 

[CorpseBride]

Sä selviät kyllä! Aikanaan mä ja silloinen avomieheni oltiin liki 5v yhdessä, saatiin 9kk yrittämisen jälkeen iloinen uutinen raskaudesta. Kaikki meni ok vaikka mies paljon muualla olikin. Kunnes selvisi että mies oli eräältä kurssimatkaltaan löytänyt uuden... Hiukan ennen vauvan ekaa joulua (oli tuolloin 3kk) mies lähti,eikä ole kertaakaan poikaansa tavannut tuon jälkeen. Sanoi vielä elatussopimusta tehtäessä lastenvalvojalle, että eikö siihen paperiin voi kirjoittaa ettei hän halua nähdä ikinä poikaa...
Mulla samoin "kiva" koliikkivauva,joka heräili paljon öisin ekan vuoden. Siihen samaan rytinään mulla rankka synnytyksen jälkeinen masennus. Mut niin vain siitä selvittiin äitini avustuksella, joka otti pojan välillä yöksi jotta minä sain edes hiukan nukuttua.

Nyt poika on 9v reipas koululainen ja meille uuden avokin kanssa tulossa eka yhteinen lapsi.

Hirveästi voimia sinulle,tiedän että sitä tulet tarvitsemaan. Ja ystävä hyvä,uskalla pyytää apua jos siltä tuntuu! Itse vetkuttelin masennukseni kanssa yli vuoden,mikä hidasti toipumista.

:hug:

 

[nibbler]

kyllä sä tuosta selviät vielä!
vaikka tilanne näyttäänkin pahalta ajoittain pitää aina jaksaa muistaa että ennemmin tai myöhemmin asiat on taas hyvin. jollain tavalla se aina menee niin. paskakaan ei oo ikuista

mies on tehny sulle ihan kamalan törkeesti, ja se olis jatkunu jos mies ei nyt ois ottanu sitä etäisyyttänsä roppa kaupala. sä oot näyttäny ittelles että sä osaat ja pystyt olemaan ilman miestä!

paljon voimia täältä sinulle! :hug: ehkä epäilet mun sanoja moneen otteeseen mutta : hyvin se menee!

 

[wau!]

Huh!! Ootte te sisukkaita! Ei voi muuta sanoa että kylläpä onkin itellä asiat hyvin ja hirveästi voimia paljon teille jotka ootte kokenu tuon että mies lähteny ja ootte vauvan yksin hoitaneet! :hug: Musta ei kyllä ois siihen :/

 

[Maria79]

Voimia! :hug:

 

[Aniida]

eikö ole toisaaltan hyvä että pelko tulee? sillon sä voit käsitellä sitä ja jutella sitä, se tarkoittaa että sulla järki paikallaan. Musta olis pahempi jos vaan "reippaana" pömöttäis eteenpäin ja pakottais ittensä olemaan vahva. Pelkää nyt kun se vauva ei ole vielä syntynyt ja olet sitten vahva kuns e vauva syntyy! Rakennat teille ihan oman elämän sun kahden maailman rakkaimman ihmisen SUN LAPSIEN kanssa.

Mä en voi käsittää tollasta että uskotellaan toiselle että halutaan lapsi sen kanssa ja sitten häivytään tollalailla.

Voimia sulle paljon :hug: ja pahoja ajatuksia sun miehelle!

 

[Alumiinikuu]

Varmasti tulee tiukkoja paikkoja, mutta selviät ja varmasti nautitkin vauvasta =) Muista vielä, että raskaana ollessa pienemmätkin asiat ns kaatuu päälle, joten ei ihme, jos tämä on jo maailmanlopputasoa...
Onnea loppuraskauteen ja synnytykseen sekä voimia tilanteeseen!
Varmasti ei turhia toiveita kannata pääkopassa hautoa, mutta onhan sekin mahdollista, että jos miehellä on jokin "itsensäetsimiskausi" menossa, niin tulee sieltä 600km päästä takaisin yhtä nopeasti kuin on sinne mennytkin...

 

[ap]

Kiitokset teille kaikille ihanista sanoista!

Mulla on aivan ihana tyttö tuo vanhempi lapsi ja nyt jo rakastan myös tätä syntymätöntä lasta. Olen siitä todella onnellinen, vaikka tilanne on tämä!
Nyt kun päivä on valjennut ja koirien kanssa käyty ihananalla, pitkällä, terapeuttisella lenkillä, niin maailma tuntuu taas paljon valoisammalta paikalta! Yön pimeinä hiljaisina tunteina iski vain kauhea paniikki ja tuntui että kaikki oikeesti kaatuu päälle. Se oli oikeesti pelottavaa, sellaista en ole koskaan ennen kokenut...

Kyllä mua edelleen pelottaa tuleva ja jaksaminen. Se tosiasia, että on yksin. 15 yhteisen vuoden jälkeen on niin vaikea kuvitella ketään miestäkään rinnalle, eikä ainakaan kun on pieni vauva... ja mitään laastaria en edes haluaisi. Toisaalta uskon ja toivon, että en ikuisesti ole yksin, enkä tule enää koskaan yhtä pahasti petetyksi!

 

[samperi]

Paljon voimia :hug:
kyllä siä jaksat ja selviät!

 

[Kyy]

Voimia sulle ja tytölle! :hug: Kyllä te pärjäätte, nyt kaksin ja kohta vauvan kanssa. Ja vaikka se isä muuttaa 600km:n päähän, eihän se välttämättä tarkota ettei enää koskaan näkis lapsiaan. Vai onko sanonut, ettei meinaa enää tavata?

Ehkä toi etäisyys on ihan hyväkin juttu teille molemmille. Vaikket enää miestä ole omanasi pitänyt, olet kuitenkin turvannut häneen. Nyt on aika opetella seisomaan omilla jaloilla ja huomata, että ne kantaa.