Meillä tuli aamulla riitaa miehen kanssa, kun hän ehdotti mulle, että ostais jonkun romuauton (~500?), jolla päästäis kulkemaan kun varsinainen auto on rikki ja lauantaina pitäis ajaa 400km, että päästään risteilylle.
Nyt meillä on lainassa naapurin pieni punto, jolla en mielelläni lähtisi kun ei oo kovin varma. Mietittiin sitten, että vuokrattais auto jostain liikkeestä siksi aikaa, että päästään reissuun. Ja mies sit aamulla ehdotti, että mitäs jos hän ostaakin jonkun romun, joka jäis sit itselle käyttöön.
Järkytyin jo aika paljon tästä. Minähän en millään romulla vakituisesti ajele! :kieh:
Meillä on myös ollut mietinnässä remontti/uusi talo kun pitäisi lapsien saada omat huoneet. Nykyinen käy pieneksi. Mies sitten tästä ehdotti, että mitäs jos tehdään meidän makkarista toinen lastenhuone ja tv/takkahuoneesta toinen lastenhuone, mennään itse nykyiseen lastenhuoneeseen ja siirretään telkkari tupaan (olohuoneeseen).
Aiemmin ollaan siis mietitty, että remontoidaanko vintti (alkuperäinen suunnitelma) vai rakennettaisiinko pihapiiriin uusi talo, josta saisi sitten sen mieleisensä. Tämä kun on miehen suvun vanha talo, eikä pohjaratkaisu oikein miellytä mua.
Nyt siis kun lähdin töihin ajeleen, olin erittäin järkyttynyt näistä ehdotuksista. Kuinka mies ees voi ehdottaa moista??
Matkalla sitten kihisin raivosta ja järkytyksestä, että kuinka toinen kehtaa ehdottaa mulle tälläistä.
Kunnes iski vielä suurempi järkytys: missä vaiheesta musta tuli niin suuri materialisti, että mua järkyttää moiset ehdotukset? Minusta, joka yksinhuoltajana tuli toimeen 800?:n kktuloilla (tuilla) ja oli mielestään rikas? Minusta, kelle oikeesti riitti vain se, että oli rakkaita ympärillä, sama sitten missä asuu? Minusta, joka ei edes aiemmin tarvinnut autoa!?
Itse olen kasvanut erittäin niukassa taloudessa, meitä oli neljä lasta ja vain iskä töissä. Lisäksi isällä ollut kaksi muuta lasta, josta ilmeisestikin on sit maksanut elatusmaksuja mun lapsuuden ajan. Oon siis oppinut tulemaan toimeen vähällä ja oon tottunut tyytymään vähään.
Ja nyt me (tai siis mieheni) maksaa enemmän verojakin vuodessa, mitä meillä on kotona edes tienattu. Missä kohtaa musta tuli siis näin pinnallinen ja rahanahne ihminen, ettei halpa auto ja pienempi kämppä enää kelpaa? Mä oon ihan oikeesti luullu olevani se sama köyhän perheen tyttö, jolle materia ei merkitse mitään. Kauheata huomata itse muuttuneensa ihmisenä näin paljon! Mitä mä nyt teen?
Nyt meillä on lainassa naapurin pieni punto, jolla en mielelläni lähtisi kun ei oo kovin varma. Mietittiin sitten, että vuokrattais auto jostain liikkeestä siksi aikaa, että päästään reissuun. Ja mies sit aamulla ehdotti, että mitäs jos hän ostaakin jonkun romun, joka jäis sit itselle käyttöön.
Järkytyin jo aika paljon tästä. Minähän en millään romulla vakituisesti ajele! :kieh:
Meillä on myös ollut mietinnässä remontti/uusi talo kun pitäisi lapsien saada omat huoneet. Nykyinen käy pieneksi. Mies sitten tästä ehdotti, että mitäs jos tehdään meidän makkarista toinen lastenhuone ja tv/takkahuoneesta toinen lastenhuone, mennään itse nykyiseen lastenhuoneeseen ja siirretään telkkari tupaan (olohuoneeseen).
Aiemmin ollaan siis mietitty, että remontoidaanko vintti (alkuperäinen suunnitelma) vai rakennettaisiinko pihapiiriin uusi talo, josta saisi sitten sen mieleisensä. Tämä kun on miehen suvun vanha talo, eikä pohjaratkaisu oikein miellytä mua.
Nyt siis kun lähdin töihin ajeleen, olin erittäin järkyttynyt näistä ehdotuksista. Kuinka mies ees voi ehdottaa moista??
Matkalla sitten kihisin raivosta ja järkytyksestä, että kuinka toinen kehtaa ehdottaa mulle tälläistä.Kunnes iski vielä suurempi järkytys: missä vaiheesta musta tuli niin suuri materialisti, että mua järkyttää moiset ehdotukset?
Minusta, joka yksinhuoltajana tuli toimeen 800?:n kktuloilla (tuilla) ja oli mielestään rikas? Minusta, kelle oikeesti riitti vain se, että oli rakkaita ympärillä, sama sitten missä asuu? Minusta, joka ei edes aiemmin tarvinnut autoa!?Itse olen kasvanut erittäin niukassa taloudessa, meitä oli neljä lasta ja vain iskä töissä. Lisäksi isällä ollut kaksi muuta lasta, josta ilmeisestikin on sit maksanut elatusmaksuja mun lapsuuden ajan. Oon siis oppinut tulemaan toimeen vähällä ja oon tottunut tyytymään vähään.
Ja nyt me (tai siis mieheni) maksaa enemmän verojakin vuodessa, mitä meillä on kotona edes tienattu. Missä kohtaa musta tuli siis näin pinnallinen ja rahanahne ihminen, ettei halpa auto ja pienempi kämppä enää kelpaa? Mä oon ihan oikeesti luullu olevani se sama köyhän perheen tyttö, jolle materia ei merkitse mitään. Kauheata huomata itse muuttuneensa ihmisenä näin paljon! Mitä mä nyt teen?