P
postimerkki
Vieras
En mä tällaista toivonut. En ole enää ollenkaan varma, onko kotihoito lapsilleni paras vaihtoehto, vaikka kuvittelin olevani kotona kunnes nuorin täyttää 3. Lapsia on kuitenkin VAIN kaksi, ja minä ihan hajalla. Kotona oleminen on yhtä taistelua, syömisestä, pukemisesta, ulos menemisestä, vaipan vaihdosta, pottailusta jne. jne. Ruoka- ja päiväuniaikaan minä olen ainoa tässä talossa, jolla on nälkä ja jota väsyttää. Organisointikykyni ja itsetuntoni on nollassa tällähetkellä. Kokoajan kalvaa epävarmuus siitä, jos olenkin huono äiti ja teen kaiken väärin, koska lapset eivät ole tyytyväisiä eivätkä syö kunnolla. Ensimmäisen lapsen synnyttyä olin onnen kukkuloilla, kaikki sujui ja lapseni oli ihana ja iloinen. Nyt hän on kasvanut 2,5 vuotiaaksi, ja ilmeisesti kaipaa tekemistä ja kavereita, on ihan turhautuneen oloinen täällä kotona, olemme kai liikaa keskenämme. Mutta onko se nyt ihan normaalia, että aamulla ensimmäiset sanat on ei, ei een tule, en syö en tee. Jos aamulla pitää lähteä kerhoon, kauppaan, kylään, mummolaan minne tahansa, kestää monta tuntia valmistautuminen ja silti olemme myöhässä!!! Pikkukakkonen on alkanut tutkia taloa hirveällä vimmalla, eikä suostu juomaan maitoa pullosta, mukista eikä hörppyyttämällä, vaippaa ja vaatteita ei tahdo saada päälle kun hyörii ja pyörii ja kiljuu. Siis nyt ei tule juuri mieleen asioita, jotka sujuisivat meillä nyt hyvin. No, olen toki kiitollinen terveenä syntyneistä rakkaista lapsistani. Ja tiesinhän tätä odottaa, vaikeuksia, koska elämä ei koskaan ole ollut helppoa. Mutta miten tätä jaksaa???
