Nyt alkaa tuntua, etten enää jaksa tätä suhdetta.

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "tyhjä"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
T

"tyhjä"

Vieras
Ihan hillittömän paha olla. Onko se tosiaan niin, että vuosienkaan odottelun jälkeen mikään ei ole muuttunut, eikä tule koskaan muuttumaan? Joudunko ihan todella ottamaan avioeron, vaikka se sotii jyrkästi periaatteitani vastaan?

En pysty edes mielialalääkkeiden voimalla sitkuttamaan näin, että annan itsestäni kaiken ja teen parhaani, mutta en saa itselleni yhtään mitään. Halauksen ehkä muutaman kerran vuodessa ja yhden suukon vuoden välein. En jaksa, en osaa olla sellainen kuin minun pitäisi olla jotta mies jotenkin rakastaisi. Ehkä pitäisi olla iloisempi, mutta mistä iloisuuteen ammentaa voimia kun on ihan lopussa?

Korneinta on, että melkein eniten minua surettaa se, että minun lapsenlapsillani ei tule olemaan mummolaa, jossa on mummu ja pappa. Ja minä olen vasta kolmenkymmenen.
 
oikeasti kaikkesi yrittänyt, niin ei siinä varmasti muu auta kuin ottaa ja lähteä. Jos mies sinua rakastaa ja tahtoo sulle alkaa sitä näyttää, tässä vaiheessa varmasti huomaa sen. Tai huomaa sanoa itselleen ja sinulle ettei sinua rakasta. Jomminkummin.

Jos itse voit henkisesti pahoin suhteessa, voi olla että lääkkeet voit jättää jo ennen kesää pois kun nyt lähdet! Voimia!
 
Saako kysyä, että miksi ihmeessä ero on vastoin sun periaatteita? Ero ei ole mikään häpeä! Se on uusi mahdollisuus olla onnellinen elämässään. Silloin kun on kaikkensa tehnyt ja mielenterveys järkkyy niin on aika nostaa kytkintä.
 
[QUOTE="vieras";23392769]Saako kysyä, että miksi ihmeessä ero on vastoin sun periaatteita? [/QUOTE]
Meidän suvussa ei ole ainuttakaan avioeroa, minä olisin ensimmäinen epäonnistunut. Ja muutenkin, en pidä siitä että lyödään hanskat tiskiin kun perheessä on pieniä lapsia. Olen alttarilla luvannut tahtoa lopun ikääni, ja nyt kun se tahto alkaa olla lopussa, olen pettynyt itseeni.
 
mutta onko oikein itseä kohtaan tahtoa oman onnellisuuden kustannuksella? ei. mullekin avioliitto on lopunelämää koskeva lupaus, mutta jos jomman kumman onnellisuus kärsii, ei se oo sen arvoista. sä elät vaan kerran ja jokainen ansaitsee olla onnellinen.
 
[QUOTE="kiki";23392866]mutta onko oikein itseä kohtaan tahtoa oman onnellisuuden kustannuksella? ei. mullekin avioliitto on lopunelämää koskeva lupaus, mutta jos jomman kumman onnellisuus kärsii, ei se oo sen arvoista. sä elät vaan kerran ja jokainen ansaitsee olla onnellinen.[/QUOTE]

Jos täällä olisi tykkäys -nappi, niin olisi painettu. Kauniisti kirjoitettu ja samaa mieltä olen !
 
[QUOTE="tyhjä";23392790]Meidän suvussa ei ole ainuttakaan avioeroa, minä olisin ensimmäinen epäonnistunut. Ja muutenkin, en pidä siitä että lyödään hanskat tiskiin kun perheessä on pieniä lapsia. Olen alttarilla luvannut tahtoa lopun ikääni, ja nyt kun se tahto alkaa olla lopussa, olen pettynyt itseeni.[/QUOTE]

Kannattais päivittää noi asenteet tähän päivään. Piinaat vaan itseäsi, kun et pysty elämään "täydellistä elämää". Ei kukaan pysty, me ollaan ihmisiä omine virheinemme ja sun pää ei enää kestä. Ajattele lapsiasi, jotka tarvitsee vanhemmat eikä mitään mielenterveys potilaita.

Kumpi on arvona sulle tärkeämpi, se ettet ole ainoa suvun epäonnistunut vai sun lastesi lapsuus?
 
Epäonnistuneena voidaan pitää sitä, joka uhraa onnensa ja elämänsä toimimattomassa avioliitossa, vain koska ei halua tai uskalla ottaa eroa.

Onnistuja on se, jolla on rohkeutta tavoitella onnea ja parempaa elämää, vaikka se vaatisi sitä että tekee toisin kuin suku on tehnyt.

Mielummin onnistunut avioero kuin epäonnistunut liitto.
 

Similar threads

Yhteistyössä