nuori vaiko aikuinen?

[sari83]

aloin odottamaan esikoistani ollessani 18v.nyt olen kohta 22-vuotias kahden lapsen äiti.silti minusta tuntuu että en kuulu tuonne yli 20-vuotiaitten puolelle. en ole koskaan ollut onnellisempi mitä silloin kuin sain esikoiseni.äidiksi tunsin olevani valmis koska olin elänyt tosi rajun nuoruuden.ryyppäämisestä olin saanut tarpeekseni ja olin silloin jo absolutisti,mutta silti luulin että vanhat kaverit säilyy ja voisin tulla lapsenikin kanssa tekemään samoja juttuja mitä ennen ja pystyisin toteuttamaan haaveitani,mutta nyt minusta tuntuu kuin nämä 3 ja 1/2v olisi kadonnut jonnekkin.en tiedä edes minkälaisia oma ikäiseni ovat.ovatko he vielä nuoria ja lapsen mielisiä? vai ovatko he jo aikuisia? mitä oma ikäiseni yleensäkkin tekevät?? olen imettänyt tästä 3 ja 1/2 vuodesta lapsiani yht.18kk. toinen ei suostunut syömään pullosta edes rintamaitoa joten paikalla oli oltava aina.esikoiseni taas söi tissistä puolen tunnin välein (yölläkin).esikoiseni oli siis 7kk kun aloin odottaa toista lastani.muutama kuukausi sitten pääsin tästä raskaus-imetys-raskaus-imetys rumbasta eroon ja huomasin että paljon asioita jäi tekemättä mitä luulin että olisin voinut lasteni kanssakin tehdä. ennenkaikkea luulin että pystyn vielä olemaan omaikäisteni kanssa.olisi kiva kuulla sellaisten 18-22 vuotiaitten äitien kokemuksia jotka ovat voineet jatkaa nuoruuttaan lapsesta huolimatta (esim. omat vanhemmat ovat auttaneet lapsen hoidossa)

 

[mamma 83 myös]

no eihän se nuoruus välttämättä kaikilla mene ryyppäämään, biletys - linjalla. Itse ainakin toivoisin että omat lapseni saisivat niin hyviä kavereita ja harrastuksia että alkoholi ei rupeaisi kovin nuorena kiinnostamaan..

Ja voihan sitä omaa aikaa ottaa myös harrastusten parissa tai muuten kuin ryyppäämällä?

Tai perheen kanssa yhdessä liikkua harrastuksissa.
Meillä ainakin ensimmäinen vuosi meni kotosalla vauvan kanssa, sitten pikkuhiljaa lähdetty harrastuksiin. Toki kyläiliin ahkerasti sukulaisilla kun vauva oli pieni. Yökylässä siis. En olisi jaksanut jos neljänseinän sisälle olisi pitänyt jäädä. Liikkeelle mars, muualle kuin kauppaan..

 

[tähtihedelmä]

mä en usko että oon äidiksi tulon takia menettänyt yhtään mitään. ehdin elää sen hurjan nuoruuden, liiaksikin asti. ne pari kaveria joita mulle on jäänyt ajalta ennen lapsia, asuvat nyt miesystäviensä kanssa ja opiskelevat/käyvät töissä. yks kaveri on edelleen sinkku, ja tulen hänen kanssa toimeen ku vähdään tarpeeksi harvoin. en aina voi sietää niitä ihmettelyjä, ja mun kannalta katsottuna typeriä kysymyksiä. lähinnä naurattaa tän yhden kaverin puheet esim. siitä ettei hän haluaisi synnyttää tai olla raskaana, koska siitähän voi saada raskausarpia ja tissit rupee roikkumaan. hän myös kauhisteli kuinka hävettäisi, jos synnytyksessä vahingossa vauvaa pusatessa tulis myös pa.skaa. mun mielestä taas kätilöt on nähnyt kaikkea, eikä siinä ole mitään hävettävää kun kyseessä on asia, joka voi synnytykseen kuulua. oon kummastellu myös mielipiteitä siitä, ettei miestä tulis ottaa mukaan synnytykseen, koska kyseinen tyttö ei haluaisi että mies näkee kuinka paikat venyy, siinä varmaan menee sit mieheltä kaikki halut seksiin synnytyksen jälkeen. näin kuulemma. mä mietiskelin vaan että jos noin todella kävisi, niin kenelläkään tässä maailmassa tuskin olis enempää ku yks lapsi. tälle samaiselle kaverille sain myös ekan lapsen syntymän jälkeen varmaan seuraavat puol vuotta selittää joka ikinen viikonloppu, että miksi mä en voi lähteä baariin tän kaverin kanssa... :headwall:
tiettyjen kavereiden jääminen johtuu varmaan sit niin paljon muuttuneesta ajatusmaailmasta ja elämästä yleensä. niiden kanssa, jotka on vähän aikuisempia ja ymmärtäväisempiä sen suhteen, että mulla lasten tarpeet menee aina kavereiden edelle tulee vieläkin pidettyä aika tiheästi yhteyttä. järjestetään saunailtoja meillä, ettei lapsia tarvi laittaa hoitoon. kun lapset saadaan nukkumaan, aikuiset saunaa ja pelaillaan korttia ja lautapelejä. ystävät on kiitelly, että on hauskaa ku ei tarvi stressata siitä että riittääkö rahat kun ei ole tarkotustakaan lähteä baariin, tai ilta ei mene pilalle siinä vaiheessa kun se tavallaan jää kesken kun joidenkin on aina pakko päästä juhlimaa myös baareihin.
lapset tietenki osaltaan rajottaa tekemisiä, mut meillä mies on mielellään lasten kanssa sen aikaa ku harrastan, tai haluan käydä jossain yksin. mä en näin yhtäkkiseltään itseasiassa keksi yhtäkään asiaa mitä olisin halunnut tehdä, mut siihen ei ole mahdollisuutta. pakko tunnustaa, että nyt alkaa jo tehdä mieli lähtä juhlimaan ihan kaupungille, mut sekin on vain järjestelykysymys. edellinen kerta tais olla kesäkuun alussa...... mut eipä oo tehny mielikään! oon todennu, että suurin osa mun ikäsistä heiluu edelleen viikonloput baareissa ja viikot opikelee. silloin kerran puolessa vuodessa ku käyn katsastamassa että onko meno kaupungilla muuttunut (ja eihän se ole), näen todella paljon esim. vanhoja luokkakavereita yms, ja ainaki luulen että mun elämässä on enemmän, tai ainakin eritavalla sisältöä ku niiden.
mä oon siis suurimman osan ajasta onnellinen ja tyytyväinen tähän tilanteeseen ja niihin ratkasuihin mitä olen tehnyt. päivästä riippuen tietysti, hermostuuhan sitä itse kukin noihin muksuihin, aina välillä, eikä aina voi muistaa miten onnellisessa asemassa sitä onkaan.
tällasissa tilanteissa niinku nyt, se aina muistuu mieleen. lapset on sulosia nukkuessaan, ja mies myös. niitä on niin helppo rakastaa.