ns. elämä

Pakko olis jonnekin purkautua, kun ei ole ystäviäkään, kelle puhua. Eli tuttu aihe: parisuhde mättää. Ennen oltiin edes kavereita, nyt tuntuu ettei edes sitä. Lapsia on kaksi, kolme vuotias ja kahdeksan kuinen. Mies tekee pitkiä päiviä töitä ja lisäksi on vielä urheiluhullu, eli on aika harvinainen näky täällä kotona. Lasten kanssa kyl touhuu sit kun kotona on, mutta meillä ei oo mitään yhteistä. Ei puhuta mitään, eikä luonnollisesti oo minkäänlaista seksielämää. Ei edes kosketa toisiimme ikinä. Viime viikolla se yritti yks ilta jotain, mutta olin kylmempi kuin kuollut kala, ei tuntunu miltään, korkeintaan inhotti ja se homma jäikin sit siihen. No viikonlopulla se oli sit katellu jotain pornosivuja ja nyt en ainakaan voi kuvitellakaan koskaan olevani sen kanssa, koska olen todella kaukana ulkoisesti niistä naisista. En oo todellakaan sinut vartaloni kanssa, rintoja ei ole ollenkaan ja vatsa on kauhee arpinen pömppö. Ei oo ihme, että sillon kun viimeksi joskus 2 kk sitten "rakasteltiin" ni äijä halus takaapäin, ettei tartte katella. Mä pärjäisin kyllä kokonaan ilman seksiä, koska en oo siitä koskaan mitään suurta nautintoa saanu ( en tietty ikinä orgasmia). Miestä en tarvii muuhun, kun kauppakassien kantamiseen. Ja lasten puolesta oon surullinen, kun asiat on näin kun ne on. En tiedä miten tästä eteenpäin, ilmeisesti jatketaan tätä samaa paskaa. Mulla on yksi harrastus ja sen kautta paljon kavereita, tuntuu että se onkin ainoa syy jaksaa elää. Noista lapsistakaan en oikeen jaksa välittää, välillä tuntuu ettei oo tunteita niitäkään kohtaan. Kotiäitinä siis olen ja yksin hoidan lapset, harrastusten ajaksi vien mammalle hoitoon.
Tässäpä tätä valitusta tulikin kerrakseen, jos joku jaksaa lukea ja kommentoida, kenties auttaa, niin olis kiva.

 

Empatiat kyllä sulle.. Toi huono parisuhde kyllä voi vielä lähteä kukkimaan jos molemmat ovat valmiita siihen mutta kyllä se vaatii syvällistä keskustelua sen jälkeen rauhassa läheisyyttä ja toistensa huomioimista joka tavalla ennenkun seksi maistuu mut neiti huutaa tuolla joten tsemii kauheesti älä luovuta vielä

 

Hyvä, että kirjoitit. Luultavasti helpottaa vähän päästää asioita ulos päästään.
Minä ihmettelen itsekin tuota parisuhdetta, että miten se muuttuu. Toi on ehdottoman paha (ja tuttu juttu), kun ei ole yhteistä aikaa, eli yhteistä elämää käytännössä ollenkaan. Mitä siinä voi muuta tapahtua kuin vieraantuminen, kuinka voi tuntea toisen, jos sitä ei edes näe. Arjen pakolliset asiat ehtii jotenkuten selvittää, ei mitään muuta.
Onneksi sinulla on se harrastus ja ystäviä siellä. Ovi ulkomaailmaan auki.
Pidä itsestäsi huolta, niin jaksat välittää lapsistasikin. Näin uskon. Valitettavasti en osaa auttaa muuten.

 

Tartun kirjoituksessasi seuraavaan: aloitit kertomalla ettei sinulla ole ystäviä ja purat tuntojasi täällä, lopuksi kuitenkin toteat harrastavasi jotakin, jonka kautta sinulla on paljon kavereita. Ristiriitaista.

Olen itse elänyt 10 vuotta sitten tilanteessa, jolloin elämäni oli ulkoisesti varsin rikasta. En tarkoita tällä rahaa. Ulkopuolisen silmin elämäni näytti tuolloin varmaan todella täydelliseltä. Minullahan oli kaikkea. Kuitenkin elämässäni oli hirveä tyhjyys. Ei ollut ketään, jolle olisi voinut uskoutua. Ei yhtään ystävää, jonka kanssa viettää sitä omaa aikaa ilman lapsia. Puhelin soi aamusta iltaan, mutta työajan ulkopuolella kukaan ei ollut kiinnostunut minusta.

En nähnyt muuta keinoa kuin muuttaa elämäni täydellisesti. Erosin ja jätin koko entisen elämän. Miehen ja työn. Rahan ja turvatun tulevaisuuden. Aloitin nollasta rakentamaan elämääni uudestaan. Uusi paikkakunta, uuden ihmiset, uudet kuviot. Ensimmäinen yritys meni metsään, jouduin hyväksikäytetyksi. En jäänyt surkuttelemaan, yritin uudelleen. Toinenkin yritys meni metsään, rakastuin ja petyin. Koko ajan olen kaivannut niitä ystäviä ympärilleni, joiden kanssa jakaa arjen harmaita kuvioita.

Pidä kiinni lapsistasi, vaikka tällä hetkellä olisikin vaikea tuntea heitä kohtaan muuta kuin velvollisuudentunnetta. Lapsien kasvaessa saat heistä voimaa ja sisältöä elämääsi. En tarkoita vain sitä iloa kun huomaat lapsesi kasvavan ja oppivan. Lasten harrastusten ja kaverien kautta tutustut uusiin ihmisiin ja olemalla itse avoin ja ennakkoluuloton, rikot monet muurit. Yleinen harhakäsitys on, että kaikilla on jo ne omat kaverinsa eikä uusia kaivata. Tosiasiassa monet meistä ovat niin kovin yksin. Kulissi on helpompi pitää pystyssä kuin avata sydämensä vieraalle...

 

Pilviinalle: Mulla on kyllä kavereita, mutta mun sanastossani kaveri on eri kuin ystävä. Kavereiden kanssa pidetään hauskaa ja jutellaan harrastuksesta ( joka on hevoset ), mutta ei ole yhtään sellaista tosi sydän ystävää, jolle voisin puhua mistä vaan. Toi kuulostaa mahtavalta, toi minkä sä oot uskaltanu tehdä. Mutta musta tuntuu etten ole niin rohkea kuin sinä... Kiitos kun kerroit oman tarinasi.

 

Niin... kaveri taitaa olla eri asia kuin ystävä. Itse vaan jotenkin ajattelen, etten enää näillä ikäkymmenillä halua vetää niin mustavalkoista rajaa kumpaan kategoriaan ihmiset ympärilläni luokittelen.

Olen ehkä onnekas siinä suhteessa, että rakensin elämäni uudelleen ihan tyhjästä siinä onnistuen. Maksoin toisaalta kovan hinnan. Vanhin lapseni on enemmän kaveri kuin lapsi. Suhteemme on erilainen kuin suhteeni muihin lapsiin. Toisinaan se on etu, joskus taas tuntuu, että lapsi odottaisi enemmän kuin mitä pystyn antamaan.

Uuden elämän aloittaminen on aina raskasta, lähtee se sitten erotilanteesta tai muuten vaan halusta muuttaa elämänsä suuntaa. Toivon sinulle voimia löytää jokin ratkaisu tilanteeseesi. Harrastuspiirissäsi puhuu valitettavasti vain raha, joten sitä kautta ei välttämättä ole helppo löytää todellisia ystäviä. Ehkä lastesi kautta löytyisi jotakin muuta?

 

Voi, voi... Surullista luettavaa!
:'(
Parisuhde tarvitsee hoitoa, muuten se ei toimi! Ja anteeksiantoa ja luottamusta...kaikkea....
Koittakaa saada yhteistä aikaa ja jutella kaikessa rauhassa asiat kuntoon. En minä osaa neuvoa sen kummemmin.
Voimia!! :flower:

 

Tosi surullista luettavaa, olen pahoillasi puolestasi. Mitä jos kuitenkin vielä yrittäisit, onhan teilla kaksi lasta ja varmasti rakkauttakin ollut. Luulen, että sinusta tuntuu siltä, että joudut antamaan itsestäsi niin paljon enemmän perheellesi/lapsillesi kuin miehesi? Onneksi sinulla on kuitenkin yksi harrastus joista pidät ja pääset kodin ulkopuolellekkin. Mutta entäpä jos tehtäis niin, että muutat hieman suuntaa ja yllätät miehesi. Sovit lapsille hoitopaikan ja järjestät kahdenkeskeisen illan, vain sinä ja miehesi.Laittaudut oikein nätiksi ja hienot vaatteet ylle ja alle, hajustetta jne......Käytte jossain syömässä ja palaatte kotiin ja juttelette asiat halki, kerrot mikä tympäsee, miltä tunnet olosi, mikä loukkaa ja ärsyttää, puitte KAIKKI tunteenne läpi, kerro kaikki paha mieli ulos, uskon että se lähentää teitä ja kenties...hmmm..... hämärä valaistus, sinä kauniina ja olet miehellesi se ainoa rakkauden kohde, johon hän rakastui ja jota hän EDELLEEN rakastaa...kuka tietää, jospa voisit vain nauttia ja antaa mennä, ajatella vain miltä kaikki tuntuu ja nauti!!!!!!!! :heart: :heart:

Teethän tämän, pliis!!!!! ja palaa kertomaan meille, miten kävi, jookos!?