Nuorena ne lapset oli pelote ja karkote. Nuoret miehet eivät halunneet tulla kotia leikkimään, kaveritkin kiusasi. Elättäjäksi ja isäksi toisen kakaroille, ei kiitos.
No, eipä minua suhde kiinnostanutkaan, hyvä oli olla itsekseen lasten kanssa, kun yhdestä oli eroon päässyt ei kiinnostanut toista tolloa siihen sohvalle makaamaan ja v-i-t- tuilemaan tehnyt mieli ottaa..
Ilman lapsia olisi kyllä ottajia ollut
Vanhemmalla iällä on kelvannut koko pakéttina, eli 30+ miehet eivät ole kokeneet lapsia esteenä, riippuu kyllä tapauksesta mutta yleensä näin.
Tosin käytäntö voi olla sitten muuta, eli exä kyllä hyväksyi lapset, mutta ei sitten pitkässä juoksussa jaksanutkaan, eivät ne hänen lapsiaan olleet, kuluerä ja rasite vain "jos yksin olisin, en tartteisi.. voisin... asuisin halvemmin.. sinun lastesi takia minä -- uhraan tätä ja tuota ja laitan rahaa palaamaan saamatta mitään kiitosta ikinä, pelkkää valitusta ja lisävaatimuksia vaan.."
Suoloiset pienet kun kasvaa uhmakkaiksi teini-ikäisiksi. Nuori muijakin rapistuu ja rypistyy.. itse ei mies muutu miksikään ikinä ..
Eli ensisuhtautumien ei ole mikään tae että sama hyvä asenne toisen tekemiä lapsia kohtaan jatkuisi tai kestäisi, vaikka vuosia kestäisikin. Tietyllä tavalla myös uusi puoliso saattaa tulla väliin, ainakin meillä kävi niin. Harmittaa, että tavallaan menetin sen läheisyyden lapsiini mikä meillä aiemmin oli ollut, hukkasin heidät, kun olin mukamas niin rakastunut..
Me siis erosimme onneksi,loppuaikana hänen oli todella vaikea sietää lapsiani ja kohteli heitä aika huonosti, eikä nähnyt heissä mitään hyvää, ei yhtään mitään hyvää siis, maalasi tulevaisuudenkin heille, joka ei toteutunut, heistä tuli tavallisia normaaleja ihmisiä eikä mitään luusereita.
