Nolo puhelu

[krhm]

Avauduinpa sitten miehelleni eräänä päivänä hyvin äänekkäästi yhteiselomme epäkohdista, ts. riitelimme. Lapsemme oli paikalla enkä ole edelleenkään osannut rajata näitä räjähtämisiäni kahdenkeskisiin hetkiin miehen kanssa. En ole siitä ylpeä, mutta päällä on elämäntilanne, jossa seinät tuntuu kaatuvan päälle ja olen aloittanut masennuslääkityksenkin.

Lapsi touhuili omassa huoneessaan sanaharkkamme ajan, kun raivosin ja jopa huusin miehen päälle, kun hän yritti esittää oman kantansa. Mies lähti kyllästyneenä toiseen huoneeseen ja palasi hetkisen päästä puhelimeni kanssa. Lapsi tuli perässä ja selitti hyväntuulisena kirkkain silmin miten hän lähetti viestin jollekin mielikuvituskaverilleen.

Alan käydä puhelimen lokia läpi, ja lapsi on soittanut mojovan yksinhuutamiseni aikana lyhyen puhelun vähemmän läheiselle ihmiselle, jonka tunnen harrastuskuvioista. Nyt pähkäilen mitä tehdä. Otanko oma-aloitteisesti yhteyttä ja pahoittelen puhelua vai odotanko että hän ottaa asian itse esiin? Jos ei ota, olenko kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan?

Eniten häiritsee, että itse olisin varmaan melko pian lopettanut puhelun tajutessani että on vikasoitto, mutta tämä on tosiaan kestänyt tovin. Äärimmäisessä tapauksessa saan varmaan puhelun lastensuojelusta, mikä ei sinänsä haittaisi, mutta nythän en yhtään tiedä mitä se ihminen toisessa päässä on kuullut ja pitääkö hän mua nyt jonain hirviönä (mikä siis ei voi olla vaikuttamatta harrastustoimintaan)... Varmasti täälläkin tulee niitä vähemmän ymmärtäväisiä vastauksia.

 

[hsda]

Se puheluhan välitti sinne vastaanottajalle vain totuuden sinusta. Lapsesi varmaan yriti peloissaan soittaa apua mutta ei vielä osaa.

 

[krhm]

Se puheluhan välitti sinne vastaanottajalle vain totuuden sinusta. Lapsesi varmaan yriti peloissaan soittaa apua mutta ei vielä osaa.

Nojuu, tämä on yksi näkökulma. Mites lähtisit ratkomaan tätä, lapsi huostaan?

 

["minni"]

No eikö tuo oo ihan normi meinikiä? Useimmat miehet nyt vaan on niin tomppeleita, et pitää mennä pitkin seiniä, ennen ku joku asia menee jakeluun ja ne hoksaa, et kyllä tuo piru vie taitaa olla ihan tosissaan

Ite en ottais puheeks, jos se toinenkaan ei sanois mitään. Sit jos se sanois jotain, voisin kommentoida tyyliin: elämä on...

 

["Hmm"]

No on kaksi vaihtoehtoa.
Radikaalimpi on ero ja lähihuoltajuus miehelle.

tai sitten otat aikalisän perheestä. Haet työrerveydestä stressilomaa ja menet jonnekin reissuun, jossa saat olla ihan yksin ja rentoutua ja miettiä asioita

Mutta ekaksi teette miehen kanssa sovinnon, että seuraavan kerran kun alat raivoamaan kovaan ääneen lapsen läsnäollessa, niin miehellä on lupa nostaa sinut parvekkeelle jäähylle

Nämä jutut käyttöön, teet lapselle todella pahaa henkisesti tuolla käytöksellä.

Oli ihan oikein, että ulkopuolinen saa tietää, lapsi tuntenut tuskaa kun on puhelimen kanssa räpeltänyt.

 

[alituinen]

Ymmärrän hävetyksesi. Aikanaan olimme johonkin lähdössä ja lapset marisivat sitä tätä ja tuota kaikki oli kadoksissa... kuten myös puhelimeni... samalla kun jatkoimme sukkien ja tumppujen etsintää toisella puhelimella soitin omaani, jotta löytäisin sen. Löysin puhelimen, mutta en muistanut katkaista puhelinta, jolloin vastaaja aukesi. Siinä sitten lasten tai miehen kanssa oli jotain, mistä hermot meni ja karjuin heille... Hävetti pirusti kuunnellessa sitä hermoheikkoa vastaajasta... olisi hävettänyt myös, jos joku muu sitä olisi kuunnellut. En tiedä mitä tekisin ap:n tilanteessa.

 

[krhm]

Eihän tässä muuten mitään mietittävää olisikaan, mutta lapsi tosiaan oli paikalla. Miten lapsen aikana näytetään rakentavasti tunteet? Saako äiti olla surullinen, vihainen, pettynyt yms. lapsen läsnä ollessa?

Pystyn näistä kyllä läheisilleni puhumaan ja osalla onkin tiedossa vaikeat asiat joita käyn läpi. Mutta tarvitseeko mun alkaa ulkopuoliselle tilittämään omia tuntojani tai täytyykö mun edes hävetä sitä, että tämä asia oli mun ylilyöntini äitinä.

No, en ota asiaa esille, jos ei hänkään ota. Pieni epätietoisuushan siinä jää leijumaan, mutta toivottavasti saan myös jostain tsemppiä siihen, etten ole täysin äitinä epäonnistunut ja on valoisammat ajat edessä.

 

["Minku"]

Minun mielestäni lasten aikana saa näyttää tunteensa. Ihan normaaliin elämään kuuluu, että ihminen joskus suuttuu, nauraa, itkee, on apaattinen jne...Miksi ihmeessä tällainen pitäisi salata lapselta? Tietysti mitään törkeyksiä tai erouhkailuja ei ole sopivaa huudella lasten kuullen, jotta eivät turhaan pelästy. Mutta siis onko täällä porukka oikeasti sitä mieltä, että lasten aikana aikuiset eivät saa tapella??? Omassa tuttavapiirissäni on perhe, jossa ei koskaan riidelty lasten aika, ja pinnan alla todellakin kuohui. Kerran sitten vanhemmat olivat kahdestaan, ja isällä napsahti niin lujaa, että mukiloi äidin mustelmille. Musta tämä menettelytapa on paljon sairaampi kuin se, että joskus vähän päästellään sanallisia höyryjä pihalle. Ainakin meidän perheessä myös riidat sovitaan lasten nähden. Halataan ja pussataan ja jos lapset kysyvät, niin selitetään, miksi riideltiin ja miten päästiin sopuun.

 

[kaalimaan vartija]

Eihän tässä muuten mitään mietittävää olisikaan, mutta lapsi tosiaan oli paikalla. Miten lapsen aikana näytetään rakentavasti tunteet? Saako äiti olla surullinen, vihainen, pettynyt yms. lapsen läsnä ollessa?

Pystyn näistä kyllä läheisilleni puhumaan ja osalla onkin tiedossa vaikeat asiat joita käyn läpi. Mutta tarvitseeko mun alkaa ulkopuoliselle tilittämään omia tuntojani tai täytyykö mun edes hävetä sitä, että tämä asia oli mun ylilyöntini äitinä.

No, en ota asiaa esille, jos ei hänkään ota. Pieni epätietoisuushan siinä jää leijumaan, mutta toivottavasti saan myös jostain tsemppiä siihen, etten ole täysin äitinä epäonnistunut ja on valoisammat ajat edessä.

Mun mielestä kaikki tunteet ovat sallittuja. Mutta ehkä sellainen "överiksi " mennyt raivoaminen olisi hyvä ainakin yrittää pitää aisoissa... Tai jollain tapaa påitäisi yrittää olla oman itsensä ja tunteidensa herra lasten läsnäollessa. Kun tuntuu, että nyt menee "överiksi", pitäisi osata poistua paikalta. Lasta aikuisen hillitön raivoaminen pelottaa. Ja mieti nyt itsekin, kuka ei olisi hämmentynyt tai peloissaan jos joku itseään paljonisompi henkilö alkaa malttinsa ja kontrollinsa menettäneenä raivoamaan?
Olen kyllä sitä mieltä, että lasten on hyvä nähdä myös riitoja. Ei mitään kamalaa huutamista ja raivoamista, mutta sitä, että ollaan erimieltä ja että asiat riitelee, eivät aikuiset keskenään. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Ja sitten lopuksi se, että asiat sovitaan. Ja ettei elämä kaatunut siihen, että ollaan erimieltä asioitsa.

 

[krhm]

Perhekohtaistahan se on: hoidetaanko riitely hillitysti, mykkäkoululla (onko tämä sen parempi tapa lapsia ajatellen) vai onko se nollasta sataan -menoa, jossa kumminkin lepytään pian ja osataan kaikilta osallisilta pyytää anteeksi. Tiedostan, että mulla on paljon petrattavaa tavassani riidellä, aikaisemmin olen ollut juurikin mykkäkouluilija. Ehkä mulla vaan on tästä kaikesta muusta kököstä elämässä niin pohjafiilis nyt, että tämä puhelu oli vähän kuin kaiken kurjan pohjanoteeraus.

 

[krhm]

Mun mielestä kaikki tunteet ovat sallittuja. Mutta ehkä sellainen "överiksi " mennyt raivoaminen olisi hyvä ainakin yrittää pitää aisoissa... Tai jollain tapaa påitäisi yrittää olla oman itsensä ja tunteidensa herra lasten läsnäollessa. Kun tuntuu, että nyt menee "överiksi", pitäisi osata poistua paikalta. Lasta aikuisen hillitön raivoaminen pelottaa. Ja mieti nyt itsekin, kuka ei olisi hämmentynyt tai peloissaan jos joku itseään paljonisompi henkilö alkaa malttinsa ja kontrollinsa menettäneenä raivoamaan?
Olen kyllä sitä mieltä, että lasten on hyvä nähdä myös riitoja. Ei mitään kamalaa huutamista ja raivoamista, mutta sitä, että ollaan erimieltä ja että asiat riitelee, eivät aikuiset keskenään. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Ja sitten lopuksi se, että asiat sovitaan. Ja ettei elämä kaatunut siihen, että ollaan erimieltä asioitsa.

Näinhän se on. Oon lahjakkaasti unohtanut esim. kymmeneen (tai sataan) laskemisen hermostuessani. Monesti sanon lapsellekin hermostuksissani jotain todella typerää ja kadun samoin tein kun suljen suuni. En tiedä mistä moinen idiotismi, mutta toivottavasti se menisi ohi. Kiitos viestistäsi.

 

["vieras."]

Toivottavasti tästä seuraa jotain hyvää ja puhelun vastaanottaja tekee ls-ilmoituksen niin että ap saa apua.

 

[Joxu]

[QUOTE="Minku";29648684]Minun mielestäni lasten aikana saa näyttää tunteensa. Ihan normaaliin elämään kuuluu, että ihminen joskus suuttuu, nauraa, itkee, on apaattinen jne...Miksi ihmeessä tällainen pitäisi salata lapselta? Tietysti mitään törkeyksiä tai erouhkailuja ei ole sopivaa huudella lasten kuullen, jotta eivät turhaan pelästy. Mutta siis onko täällä porukka oikeasti sitä mieltä, että lasten aikana aikuiset eivät saa tapella??? Omassa tuttavapiirissäni on perhe, jossa ei koskaan riidelty lasten aika, ja pinnan alla todellakin kuohui. Kerran sitten vanhemmat olivat kahdestaan, ja isällä napsahti niin lujaa, että mukiloi äidin mustelmille. Musta tämä menettelytapa on paljon sairaampi kuin se, että joskus vähän päästellään sanallisia höyryjä pihalle. Ainakin meidän perheessä myös riidat sovitaan lasten nähden. Halataan ja pussataan ja jos lapset kysyvät, niin selitetään, miksi riideltiin ja miten päästiin sopuun.[/QUOTE]

Oon samaa mieltä. Lapsille saa ja pitää näyttää tunteensa, kaikkien tunteiden pitää olla sallittuja. Jotenin tosta hermostumisesta on tehty hirvee mörkö, kuten myös suuttumisesta ja raivosta. Riitojakin tulee ja tuskin on olemassakaan perheitä joissa ei joskus riidellä. Mutta, että tollasten takia tekemään lastensuojeluilmotusta ja otettava lääkitys käyttöön ja hakuduttava avun piiriin . Ei tarvi ihmeemmin miettii, miks noi terkkarit on, niin täynnä. Hermostunut äiti kipittää lääkärille valittaa, että suutuin, riitelin mieheni kanssa ja lapsi eri huoneessa ja saanu puhelimen käteensä ja soittanu johonkin numeroon.

Tuskin on kuullu yhtään mitään jos lapsi ollu eri huoneessa ja ollu puhelimessa. Luulen, että tää henkilö on yrittäny huhuilla, että kuka siellä, haloo. Ihmetelly kun kukaan ei vastaa. On meilläkin tytär tehny noita ihme puheluita, mm. mun veljelle joskus. Mä ite naureskelin jotain ohjlemaa ja mieheni kanssa samalla matkittiin sitä ohjelmaa, niin tyttäreni oli soittanu vahingossa veljelleni ja veljeni oli lähinnä ihmetelly, kun tyttäreni (oli sillon 1v ja ei kunnolla montaa sanaa vielä osannu) niin oli vaan tyytyväisenä papattanu omaa höpötystään, eli vauvahöpöjä

 

[Vierasss]

Mä en olis huolissani siitä puhelinsoitostani vaan siitä, mitä kaikkea perhe, mies ja lapset joutuvat katsomaa, kuulemaan, sietämään. Tuollaista raivoamista on ainåvan kamala joutua kuuntelemaan. Ihan hirveää käytöstä.

 

[ruusutarha]

Kun olen itse kasvanut raivoavien vanhempien parissa, niin tiedän, että se ei aina välttämättä ole niin vakavaa ja haitallista kuitenkaan, jos lapselle selitetään, että äitillä on nyt vähän hermot kireellä eikä johdu sinusta, ja ilmapiiri on muuten kotona ihan hyvä eikä tällaista tapahdu päivittäin.

Ei tarvitse olla armoton. Noloa kyllä mutta selviät. Itse ottaisin puheeksi tutun kanssa tapahtuneen, että by the way, taisit kuulla taannoin mun raivokohtauksen ja sitten kertoa jonkin ymmärrettävän syyn sille, miks niin kävi, kun sellainen kuitenkin löytyy varmaan.

 

[huomhuom]

Olen kyllä sitä mieltä, että lasten on hyvä nähdä myös riitoja. Ei mitään kamalaa huutamista ja raivoamista, mutta sitä, että ollaan erimieltä ja että asiat riitelee, eivät aikuiset keskenään. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Ja sitten lopuksi se, että asiat sovitaan. Ja ettei elämä kaatunut siihen, että ollaan erimieltä asioitsa.

Lapset eivät sitä ymmärrä, että asiat riitelevät! He näkevät vain sen miten vanhemmat ovat pelottavia.

 

["Nuuh"]

Kamaalan tunneköyhiä lapsia kasvaa jos eivät koskaan näe riitelyä. Sitten kun koulussa/työpaikalla tulee ensimmäinen ristiriita ollaan ihan pihalla miten asiat lutviutuu.

 

["vierailija"]

Mä olen kerran vastannut tuollaiseen puheluun :/ Työkaverin numerosta tuli puhelu ja kun vastasin niin hirveä huuto kuului taustalta. Nopea tulkintani oli että työkaverin lapsi räpelsi luvatta puhelinta ja tämä työkaverini eli lapsen äiti oli asiasta raivona. Löin luurin kiinni samantien, oli jotenkin hämmentävää kuulla sellaista vaikka tiesin kyllä että tämä työkaveri oli hyvin tempperamenttinen tapaus. En ottanut asiaa esiin töissä, ehkä kaveri ei huomannut että linja oli auki tai sitten ei kehdannut asiasta mitään mainita.