Enpä ollu tämmöstä ennen huomannu.
Tykätään asua yhdessä. Muutama erimielisyys on ollu, mutta puhumalla niistä ollaan selvitty, lähinnä ollut kiistaa väsymyksestä johtuneesta talouden laiminlyönnistä. Tunnetaan toisemme sen verran hyvin, että ei tämä kovin vaikeata ole =) Molemmat tiesi, mitä on tulossa.
Ajateltiin jatkaa näin niin kauan ku tuntuu hyvältä; molemmat varmaan kuitenkin ajatellaan, että tämä on kuitenkin väliaikainen ratkaisu. Että joskus tulee tuntumaan hyvältä muuttaa erilleen. Jos olisi mahdollisuus asua samassa pihapiirissä tarttuisimme varmaan heti =) Tai jos olisi varaa isoon omakotitaloon.
Hyviä puolia on tämä toistemme tukeminen. Ei tarvitse pelätä sitä, että entä jos en jaksakaan... Kämpää on aina jokseenkin asuttavassa kunnossa ja ruokaa tulee pöytään. On joku, johon voi luottaa. Joku joka tekee sen lisäksi asiat vielä aika samalla tavalla ku itse tekisi.
Huonoja puolia.. No, kaikesta ei saa päättää itse
Meillä on yhteiset ruokarahat jne, joten mun pitää elää sen asian kanssa, että jääkaapissa on juustoa tms ja sisko saa sietää mun outoja ruokailutapoja. Sen lisäksi sinkkuna voi joskus tuntua hassulta, että heti jos tapaa jonkun, tämä joku tapaa sitten puoli sukua kun tulee käymään...
Mutta nuo on niin pieniä asioita.
Meillä tulee varmasti olemaan ihan erilainen suhde toistemme lapsiin ku mitä muuten. Vien poikia tarhaan, laitan heitä nukkumaan, imetän tuota nuorinta aina tarpeen tullen... Samoin sisko auttaa Evelynin kanssa. Näen sellaista arkea ja olen enemmän poikien kanssa kun mitä suurin osa isistä on lapsiensa kanssa; olen kuitenkin hoitovapaalla. Pojat ikävöivät minua ja minä heitä jos olemmekin jostain syystä pari päivää erillään.
Ja siinä yksi syy miksi mietitytti muuttaa yhteen. Mitä sitten, jos/kun muutamme erilleen? Lapset ovat niin läheisiä keskenään ja ikävöivät toisiaan. Tietävät kyllä tasan tarkkaan kuka on oma äiti, mutta silti kaikki ovat niin läheisiä keskenänsä. Meillä ei ole lupaa erottaa lapsia toisistaan kovin pitkiksi aikaa vaikka me joskus muutammekin erilleen. Meillä tulee olemaan velvollisuus antaa lasten nähdä toisiansa ja myös meitä aikuisia tiheästi pitkän aikaa. Evelyn on asunut koko elämänsä poikien kanssa eivätkä pojatkaan muista aikaa ennen Evelyniä. He ovat kuin sisaruksia. Tuntuu hyvältä, että pienestä pitäen ovat tottuneet jakamaan ja vetämään yhdestä köydestä, mutta toisaalta miten he sitten tulevat sopeutumaan kun tiemme eroavat?
Hyvää tää on tehny, molemmin puolin. (ja ihan 100% lastenkin on ollu parempi olla näin.)
