Ihana lapsi ja hänen käytännönläheinen huolenaiheensa. Monesti lasten huolet ovatkin sellaisia, lopulta hyvin käytännöllisiä, vaikka aluksi aikuisen ajatusmaailman ulkopuolelta.
Meillä olisi auton osto sitten edessä, kun saisimme neljännen. Vielä olemme pärjänneet ilman autoa, mutta kyllähän se olisi iltapäivällä jo mukava hypätä miehen kyytiin tämän tullessa töistä (jos on päivävuoroviikko). Aika väsyttävää joskus varsinkin näin kesällä kulkea aamupäivästä iltapäivään julkisilla. Varsinkin, kun poikakolmikkoni on varsin energistä sorttia. Pakko silti liikkua, sillä kaupunginosassamme (eikä kahdessa vieresessä) ole edes maitokioskia, saati mitään muitakaan palveluita.
Mä olen unohtanut foorumeiden käytön tässä kolmen vuoden aikana, mitä en ole enää ehtinyt mihinkään kirjoitella. En siis muista edes, mistä voi vaihtaa väriä. Joka tapauksessa
*YA 5/17*.
Pojat kävivät tyhjentämässä suklaakätköni äsken ja ottaa päähän. Heidän käytöksensä on ollut tänään kamalaa, mutta ovat kiukutelleet koko päivän, eivätkä ole suostuneet lähtemään minnekään. Ei voi edes raahata pihalle, koska eivät pue. Keskimmäisen ummetus on pahana, koska en saa häntä ottamaan lääkkeitä, enkä juomaan tarpeeksi. On kakannut neljä kertaa jo housuun, ja joka kerta pitää houkutella tunti ennen kuin suostuu pyllynpesulle. Ulkoilu olisi elinehto meille. Kahdenkaan lapsen kanssa emme voineet viettää kotipäiviä. Nyt on kaadettu lääkemehut maahan, kukaan ei siivoa, minä en taatusti siivoa sotkuja paikasta, mihin on kielletty alunperinkin viedä mitään syötävää tai juotavaa... Jäähypenkki otettiin käyttöön viime kuussa, koska noiden riidat ovat niin fyysisiä, että jollain uudella tavalla on pakko rauhoittaa tilanne. Pahaa mieltä se aiheuttaa ja kuulemma nöyryytystä, mutta oululaisella melko uudella kaverillani se toimii isossa perheessä, joten kokeilemme meillekin. Parempi se on kuin vuodesta toiseen kerrata, kuinka lyöminen sattuu, kuinka arvet ovat ikuisia, eikä ole kiva olla aivan arpinen, kuinka toiselle tulee paha mieli, kuinka luottamus järkkyy, kuinka omassa kodissa on kaikilla oikeus olla turvassa ja rauhassa jne. jne. jne. Nyt käymme samoja keskusteluita anteeksi pyyntövaatimuksen kanssa läpi, mutta vasta sitten, kun lapsi on jäähypenkillä rauhoittunut.
Tällaisina päivinä, kun kukaan ei ole ulkona purkanut energiaansa, enkä minäkään saanut mitään henkistä hyvinvointia luonnosta/kavereista/kahviloista/museoista, niin koko korttipakka vain romahtaa pöydlle ja sieltä lattialle. Aivan kestämätöntä. Aivan eri asia sairastaa joskus kotona joku energiaa vievä oksennustauti tai kova kuume, kuin että käymme toistemme hermoille kotona. Lapsethan kyllä keksivät puuhaa. Ärsyttää yli kaiken, jos joku parin rauhallisen lapsen äiti (tai pahimmillaan neiti kaikkitietävä lapseton) jakelee ohjeita, kuinka lasten täytyy saada viettää kotipäiviä ja tylsistyä. Joo-o, mutta kun he eivät koskaan jää toimettomiksi. Jos en vie heitä lastenfestareille tai kulttuuritaloihin oppimaan uutta, he selvittävät kotona, mitä tapahtuu vasaran ja naulan kanssa, tai permanenttitussin ja sohvan kanssa, tai vaikkapa viulun päällä seisomisesta. Meillä on kerran vaatepinotkin käyty hakemassa kaapeista ja nakattu yksi tellen sohvalle. Näitä kun ei juuri kiinnosta nurkassa piirtäminen, he tarvitsevat kodin ulkopuolista toimintaa, jotta selviämme päivistä ilman tuhoja tai naarmuja.
Siinäpä purkaus. Kysymykseni onkin, mitä teillä tehdään päivisin? Miten saatte kaikki viihtymään ja olemaan sopuisia? Onko olemassa rangaistuksia, vai riittävätkö suorat seuraukset auttamaan lapsianne ymmärtämään, ettei jotain tehdä toiste? Meillä ei esim. kaatuneet lääkkeet tai muut juomat ole opettaneet vieläkään sitä, ettei niitä viedä ruokapöydältä pois. Vaikka joutuisivat luutuamaan, niin eivät opi syömään ja juomaan vain ja ainoastaan ruokapöydällä. Muuta käytöksestä puhumattakaan, mutta diagnoosien saaminen (ja niihin liittyvien lääkkeiden) on ihan hirveän vaikeaa. Perheneuvolaan ei otettu asiakkaaksi, koska perhesuhteissa ei vaikuta olevan korjattavaa. Pitäisi kuulemma vain jatkaa keskimmäiselle sanomista, että ison veljen leikkejä ei saa häiritä. Minusta taas ei näytä siltä, että esikoisen impulsiivisuus olisi riippuvainen siitä, onko kaikki muut nukkumassa vaiko yrittämässä osallistua leikkeihin. Hän, kun saa kimmokkeen suuttumiseen (vaikka kuun vaihe olisi väärä), niin hän huitaisee.
Joka tapauksessa suurimman osan ajasta olen henkisestikin mukana tässä neljännen teossa.
Joskus ärsyttää vain olemassa olevat lapset hiukkasen.
Alan myös vanheta ja rauhoittua. En enää jaksa olla aamusta iltaan jossain. Yritin työntekoa, mutten sen jälkeen jaksanut enää joka ikinen päivä siivota näiden porsasteluja, enkä tehdä ravitsevaa ja puhdasta ruokaa alusta asti itse. Lapset olivat 10 tuntia ilman minua, ja parissa tunnissa piti ehtiä tehdä ruoka ja hoitaa iltatoimet ennen kuin heidät piti laittaa nukkumaan.
Nukkumisesta puheen ollen: meillä on siirrytty kiintymysvanhemmuusasioista jäähyn lisäksi pois myös myös perhepedin suhteen toissaviikolla. Lapsilla on nyt yhteinen huone ja me nukumme kahdestaan toisessa huoneessa. Iltatoimet hoidetaan samaan aikaan ja samassa järjestyksessä, mutta koska nyt kukaan ei jää nukkumaan heidän kanssaan, he kiljuvat, hyppivät ja estävät toisiansa nukahtamasta kymmeneen tai puoli yhteentoista saakka. Meistä jokainen saa liian vähän unta, koska he eivät kuitenkaan aamulla nuku sen pidempään kuin ennenkään. Aika vaikea elämäntilanne, mutta koska kolmen lapsen viereen nukuttaminen on jo mahdotonta (koska on vain kaksi kylkeä), ei tähän vauvaa olisi mitenkään saanut mahtumaan ainakaan turvallisesti. Jospa elämä vähän tasaantuisi, kun lapset menevät ensi kuussa taas kouluun ja päiväkotiin. Minä en tosin uskalla etsiä uutta työtä, koska raskausajat työssäkäyvänä olivat kamalan väsyttäviä ja kivuliaita. Kolmannen raskaus oli kestettävissä, vaikka siinäkin jouduin keskeyttämään kokonaisen jakson koulussa, koska en pystynyt osallistumaan tentteihin vuodelevon vuoksi.
Pelottaa sekin, että kolmannen kanssa pääsin ehkä 9 kk ajan vain lähikauppaan, koska en lyhyemmässä ajassa oppinut millään saamaan neljää ihmistä pukeisiin ja ulos ajoissa, saati hallitsemaan kunkin vaippa- ja ruoka-aikoja suhteessa julkisiin liikennevälineisiin. En sentään lounasaikaa olisi viettänyt puolta tuntia bussissa näiden kanssa. Hehän olisivat juoksennelleet ja karjuneet nälän vuoksi. Elämä on minuuttipeliä joskus, mutta koska tämän asunnon lähellä ei ole edes lähikauppaa, niin neljännenkin kanssa olisi vain pakko liikkua pidemmälle. Toisaalta on koululainen ja esikoululainen, joten voisin yhden tai kahden lapsen kanssa hoitaa aamupäivisin kaupassakäynnin. Toisaalta minuun on iskostunut tiukasti se, että kotiäidin on kyettävä hoitamaan lapsensa kotona, eli ei ainakaan nykyistä kuopusta saisi laittaa tarhaan. Vaikea, vaikea, vaikea päätös. Sitten esikoisen entisessä tarhassa oli jännä nähdä lestadiolainen sijainen, joka oli oikein lempeä ja iloinen odottaja, joka aikoi synnytyksen jälkeenkin pitää isommat lapset tarhassa (ja iltapäiväkerhossa). Toki haluaisin itsekin olla täysissä henkisissä voimissani myös vauva-aikaan. Siihen auttaisi ehkä se, että nykyinen kuopuskin olisi tarhassa osan päivästä. Ää, vaikea päätös, koska olen aiemmin jopa tsempannut väsynyttä kummityttöni äitiä hoitamaan lapsensa kotona. Nyt koen, että olen ehkä tehnyt siinä väärin, vaikka hän sitten onkin jo loppusuoralla ja kokee pärjänneensä hyvin. Loppusuoralla siis sen vuoksi, että aikoo lähteä töihin kolmannen täytettyä kolme.
Ei taatusti ole viisasta kirjoittaa näin paljon nettiin, mutta menkööt.