Nelivuotiaan äitinä olemisen pulmia

[Paha poliisi]

Onko muita joilta tuntuu olevan vähän tatsi hukassa nelivuotiaansa kanssa? Jonkunlaista uhman muunnelmaa varmaan, mutta tuntuu että yhdessäolo on yhtä hemmetin vääntöä ja tappelua 90% ajasta. Lapsi on luonteeltaan aina ollut aurinkoinen, ekstrovertti ja perusolemukseltaan "helppo" jos näin voi sanoa. Ja tuntuu olevan sitä edelleenkin, muille ihmisille siis. Jotakin kai teen väärin, en ainakaan pysty loputtomiin olemaan viilipytty vaan usein lopulta ärsyynnyn ja näytän sen, eli olen vihainen niin että sen huomaa. Missä vaiheessa minusta tuli tämmöinen hahmo oman lapseni elämään, tämmöinen kaiken negatiivisen alku ja juuri? Rakastan lastani yli kaiken, ja haluaisin että suhteemme näistä kasvamiskiemuroista huolimatta pysyisi pohjimmiltaan hyvänä.

Miten teillä muilla menee ja olisiko vinkkejä?

 

[......]

mulla tuli yksinkertasesti ekana mieleen se, että tajuathan sä olevas äiti? et kaveri! kavereita voitte olla sitten myöhemmin.. kun molemmat on aikuisia. toisekseen, miks ihmeessä sun pitäis olla kokoajan täysin viilipytty, sillä että välillä hermostuu kun on hermostumisen aihetta, näytät että tunteita saa ja pitääkin näyttää.

 

[.......]

ja vielä jatkan, että lopeta ittes arvostelu äitinä. oot varmastikkin hyvä äiti ja saat siitä sitten kiitosta paljon, mutta vähän myöhemmin.

 

["vieras"]

odotas, kun se on kuusivuotias...

meillä asuu kuningas EI, joka ei aamuisin aio herätä, ei pukea, ei lähteä hoitoon, eikä ainakaan jos ei saa herkkuja eikä syö hoidossa mitään tyhmää puuroa EIKA laita saappaita, ei... ja siis kaikki tämä ennen klo 7.45.

En oli ikinäkoskaanmilloinkaan antanut periksi millekään älyttömälle kiukuttelulle. Mutta silti se jatkuu.
Ja juuri kun on itse räjähtämäisillään, niin lapsi onkin jo unohtanut koko asian ja tulee esittelemään jotain kolmesta palasta koottua lego-avaruusalusta, joka ilmeestä päätellen on hienompi kuin millenium falcon.

Nainen, se riittää, että on semmoinen keskiarvomutsi. Seiska tai kasi.
En mä käsitä, miksen mä sais hermostua. Esim. kun olen kuusi kertaa pyytänyt nätisti ja mitään ei tapahdu...

 

[Paha Poliisi]

mulla tuli yksinkertasesti ekana mieleen se, että tajuathan sä olevas äiti? et kaveri! kavereita voitte olla sitten myöhemmin.. kun molemmat on aikuisia. toisekseen, miks ihmeessä sun pitäis olla kokoajan täysin viilipytty, sillä että välillä hermostuu kun on hermostumisen aihetta, näytät että tunteita saa ja pitääkin näyttää.

No tuolla ajatuksella "lohduttaudunkin", olen ajatellut että mun tehtäväni on juurikin olla äiti eikä Maailman Suosituin Naama - tarkalleen ottaen mun työni on tehty hyvin siinä kohtaa kun olen tehnyt itseni tarpeettomaksi.

Pulma on siinä että järkeni hyväksyy tämän ihan helposti mutta tunnepuoli ei. Harmittaa välillä ihan huolella. Rassaannun ja stressaannun sen takia, ja siksikin olen kiukkuisempi kuin ehkä muuten olisin. Ja usein tunnen epämääräistä syyllisyyttä ja epäonnistumista, minkä syytä en oikein osaa paikallistaa.

Mutta hyvä huomio.

 

[Paha Poliisi]

[QUOTE="vieras";25207345]
En oli ikinäkoskaanmilloinkaan antanut periksi millekään älyttömälle kiukuttelulle. Mutta silti se jatkuu.
Ja juuri kun on itse räjähtämäisillään, niin lapsi onkin jo unohtanut koko asian ja tulee esittelemään jotain kolmesta palasta koottua lego-avaruusalusta, joka ilmeestä päätellen on hienompi kuin millenium falcon.
[/QUOTE]

Loppuuko sun hermostuminen siinä kun lapsenkin? Koska tämä on mulla yksi akilleenkantapää: pahoitettuani oman mieleni en saa sitä karistettua vaan jän siihen tunteeseen "vatvomaan" liikaa. Pitäisi vaan antaa mennä toisesta sisään ja toisesta ulos...

 

[......]

No tuolla ajatuksella "lohduttaudunkin", olen ajatellut että mun tehtäväni on juurikin olla äiti eikä Maailman Suosituin Naama - tarkalleen ottaen mun työni on tehty hyvin siinä kohtaa kun olen tehnyt itseni tarpeettomaksi.

Pulma on siinä että järkeni hyväksyy tämän ihan helposti mutta tunnepuoli ei. Harmittaa välillä ihan huolella. Rassaannun ja stressaannun sen takia, ja siksikin olen kiukkuisempi kuin ehkä muuten olisin. Ja usein tunnen epämääräistä syyllisyyttä ja epäonnistumista, minkä syytä en oikein osaa paikallistaa.

Mutta hyvä huomio.

Nyt on siis aika löytää elämään uutta sisältöä, lapsi pysyy siinä vierellä, sä pysyt yhtä hyvänä äitinä, äitiyden muoto vaan muuttuu. Olisko uus harrastus? Enemmän aikaa miehen kanssa? On ehkä lapsen elämän kannalta parempi että sillä on mahdollisuus takertua ja hakeutua sun luokse turvaan, eikä toisin päin - että se olis sun turvapaikkas? Ja anna lapsen pikkuhiljaa ottaa itsenäisempiä askelia, hiljaa hyvä tulee ja siinä se sun vierelläs vähintään 14 vuotta vielä on.

 

["vieras"]

Loppuuko sun hermostuminen siinä kun lapsenkin? Koska tämä on mulla yksi akilleenkantapää: pahoitettuani oman mieleni en saa sitä karistettua vaan jän siihen tunteeseen "vatvomaan" liikaa. Pitäisi vaan antaa mennä toisesta sisään ja toisesta ulos...

Riippuu tapauksesta. Mutta yleensä kyllä.

Varsinkin jos mieheni on kotona, niin menemme yhdessä toiseen huoneeseen irvistelemään - ja lopulta sittenjo naurattaa. Siis se lapsen täudellinen logiikan puute. (olemme insinöörejä, joten logiikka on uskonnon asemassa meidän perheessä).
Kyllä välillä pitää pinnistää, mutta koitan kyllä muistaa, että kun asia on ohi, niin se on ohi. Mun mutsi kiukutteli aina koko päivän jos se kerran suuttui. Muistan, että se ei ollut kiva.
Mieluummin kerta rytinä, eikä koko päivän kitinää.

Jos on vakavasta asiasta kyse (esim. lyöminen) niin siitä kyllä porisen pitempään, ihan joskus niin kauan että kaikki parkuvat. Katson sen tarpeelliseksi, jotta aiheen vakavuus käy kaikille selväksi.

 

[Paha Poliisi]

Hei kiitos teille molemmille vertaistuesta ja erittäin hyvistä kommenteista. Sain paljon ajattelemisen aihetta!