Negatiiviset tunteet lasta kohtaan

Tunteeko kukaan muu suht usein negatiivisia tunteita lastaan kohtaan? Itse joudun oikein panostamaan joka päivä siihen, että en teilaisi ja suuttuisi 3,5 vuotiaalleni kovin törkeällä tavalla. En fyysisesti satuta lasta, mutta se miten hänelle puhun siis huudan, ei ainakaan äidin itsetuntoa kohenna.
Välillä mietin, että on hetkiä että voisin sanoa että en edes rakasta häntä...Lapsella on ollut aikaslailla voimakas tahto aina ja uhma sen mukainen. Ja jos sattuu olemaan vielä väsynyt, niin kyllä siinä on vanhemmilla keinoissa keksiminen.

Olenko ainoa AAAARG-äiti jolle lapset ovat hyvinkin ihmisenä kasvattavia pikku vintiöitä, siis riiviöitä?

 

Kyllä mä ainakin suutun, masennun, ärsyynnyn ja kaikkea mahdollista joka kerta, kun poika saa itkukohtauksen päikkäreille mentäessä, pukiessa tai muuten vaan kun on väsynyt. JA LAPSI ON VASTA VAJAAN VUODEN! Kauhulla odotan kuinka hajalla ja kamala oon sitten, kun lapsi tulee uhmaikään!! Nythän se itkee ihan syystä eikä pahuuttaan, mutten sitäkään tahdo kestää, vaikkei se ole edes jokapäiväistä. Hyvinäkään hetkinä en kuitenkaan ole aidosti onnellinen ja iloinen. Onko sinulla muita lapsia? Minulla ei, ja luulen, ettei vauvakuume iske muutamaan vuoteen... jos koskaan...

 

Kyllä sitä itse kukin on kai välillä väsyksissä mutta lapseen oman pahan olon purkaminen on mielestäni pahinta mitä voit tehdä! Kirjoituksestasi saa sen kuvan ettei teillä ole hyviä hetkiä ollenkaan. Ei kai näin surkeasti voi olla?
Mitä se lapsi sitten tekee/jättää tekemättä kun pinna noin pahasti palaa?

 

\

Tunteeko kukaan muu suht usein negatiivisia tunteita lastaan kohtaan? Itse joudun oikein panostamaan joka päivä siihen, että en teilaisi ja suuttuisi 3,5 vuotiaalleni kovin törkeällä tavalla. En fyysisesti satuta lasta, mutta se miten hänelle puhun siis huudan, ei ainakaan äidin itsetuntoa kohenna.
Välillä mietin, että on hetkiä että voisin sanoa että en edes rakasta häntä...Lapsella on ollut aikaslailla voimakas tahto aina ja uhma sen mukainen. Ja jos sattuu olemaan vielä väsynyt, niin kyllä siinä on vanhemmilla keinoissa keksiminen.

Olenko ainoa AAAARG-äiti jolle lapset ovat hyvinkin ihmisenä kasvattavia pikku vintiöitä, siis riiviöitä?

täytyy sanoa että tämä kuvaus sopii kyllä minuunkin meitin poitsu on 4v omaa tahtoa ja vilkkautta piisaa niin ettei mukana taho pysyä

 

Sanon joka ilta 3v lapselleni että rakastan häntä suunnattomasti. Minulla on niin paha mieli siitä että päivisin huudan ,kun ei hän usko mitään. Joskus on ollut tunne kuin etääntyisi omasta lapsestaan, kuin hän olisi vieras. Mutta tämä on niin uutta, kun ei näitä lapsia ennen ole ollut uhmaamassa äidille. Kyllä mielestäni lasta kohtaan voi tuntea negatiivisesti, tosin koskaan se tunne ei ole kadonnut että rakastan häntä. Jotenkin se on niin outoa, että pienestä vauvasta kasvaa puhuva tekevä lapsi, vaikka se on ihanaa, välillä se on hurja tunne. Vaikka vauvatkin ovat ihmisiä, niin 3v on ihan eri tavalla ihminen, ja tunteet ovat sen mukaisia välillä. Saa nähdä mikä tahtojen taistelu meillä tulee murrosiässä, mutta yksi asia vaikeimmillakin hetkillä, tai niiden jälkeen: Pitkä halaus ja ne kolme sanaa, MINÄ RAKASTAN SINUA

 

No kyllä mä menen tällä hetkellä jaksamisen rajamailla. 3v. on välillä NIIIIIN raivostuttava että! \|O Mä tunnen kyllä rakastavani lasta, mut huomaan olevani iloinen lähes tulkoon joka hetkestä kun ei tartte hänen kanssaan viettää. Jos on päiväkodissa, isovanhemmilla tai isän kanssa niin mä vaan nautin. Joka asiasta saa kinata ja kun sattuu olemaan vielä aika energinen pakkaus niin ite ei vaan meinaa jaksaa. Tunnen tästä ajoittain huonoa omaatuntoa, kun työnnän lapsen niin mielelläni muiden hoitoon. Nyt kun meillä on vielä 2kk:n ikäinen vauva joka valvottaa toisinaan niin pinna on tosi kireällä. Toivon et tää uhma loppuis joskus, mut oon kuullu et se tapahtuu sit ehkä kakskymppisenä... hoh hoijaa!!

 

\

No kyllä mä menen tällä hetkellä jaksamisen rajamailla. 3v. on välillä NIIIIIN raivostuttava että! \|O Mä tunnen kyllä rakastavani lasta, mut huomaan olevani iloinen lähes tulkoon joka hetkestä kun ei tartte hänen kanssaan viettää. Jos on päiväkodissa, isovanhemmilla tai isän kanssa niin mä vaan nautin. Joka asiasta saa kinata ja kun sattuu olemaan vielä aika energinen pakkaus niin ite ei vaan meinaa jaksaa. Tunnen tästä ajoittain huonoa omaatuntoa, kun työnnän lapsen niin mielelläni muiden hoitoon. Nyt kun meillä on vielä 2kk:n ikäinen vauva joka valvottaa toisinaan niin pinna on tosi kireällä. Toivon et tää uhma loppuis joskus, mut oon kuullu et se tapahtuu sit ehkä kakskymppisenä... hoh hoijaa!!

Peesailen sua, meillä 5kk vauva nukkuu kyllä yöt ja on muutenkin helppo. Mutta miehen pitkät työpäivät ja väsyneet illat ei pienennä minun taakkaani yhtään. 3v:n kyselyikä rasittaa ja aina kun aikaa liikenee kotitöiltä, pitäisi olla leikkimässä.
Joskus tuntuu kuin olisi 3 lapsen yh, kun mieskin kyselee mitä typerimpiä asioita ja olettaa että kaikki tehdään nenän eteen! :'(

 

ja lohdutan teitä, nuoret kollegani!
Olin itse kova huutamaan, hermot menivät helposti ja tuntui , että apua en kestä enää. Ja lapset olivat pieniä ja kait aika kilttejäkin, mutta omassa elämässä oli kaikki vähän pielessä ja se sitten valitettavasti kostautui huonoina hermoina ja lapsille kiljumisena. Pelkäsin minäkin, että peli on lasten kohdalta menetetty, ettei kaltaiseni huono äiti voi muuta kuin tuhota lastensa minän...
Tänään omat hermoni ovat kunnossa, lapset isoja ja ihan taspainoisia, koulussa hyvin menestyviä nuoria. Joskus hepulinpoikanen nostaa päätään ja ääneni kipuaa falsettiin, silloin lapset luovat minuun tietyn katseen ja sanovat:mutsi rauhoitu! Enää en tosin edes hermostu lapsille, omat tohellukseni lähinnä harmittavat!

 

Lapsen kasvatus on rankkaa työtä, joka koettelee usein hermoja varmasti jokaisella äidillä/huoltajalla! Siihen saa myös apua, jos vain viitsii ottaa asioista selvää, niellä ylpeytensä ja pyytää. Monesta kirjoituksesta käy ilmi äitien todella taistelevan jaksamisensa rajamailla. Miksi ette pyydä apua tilanteeseenne??? Siitä todennäköisesti kärsii itsenne lisäksi myös muu perhe. Lisäksi se on oravanpyörä, josta on muuten vaikea repäistä itseään irti. Siis ystävät, vanhemmat, isovanhemmat, kunnat ja kaupungit apuun! Eiköhän löydy joku, jolta apua saa. Kannattaa ainakin kokeilla.

 

ja ongelmien keskellä jaksa edes ajatella avun hakemista. Ja mistä sitä hakisi, monella omat vanhemmat ovat kaukana/työelämässä aktiivisesti, ystäväverkostolla on tarpeeksi omissaan, kaupunki/kunta ei apua anna ja rahat eivät ehkä riitä avun ostamiseen. Sitä on sellaisessa väsymyksen kuplassa, jossa pyörii ja kärsii, muttei osaa sitä kuplaa puhkaistakaan. Auttaisi, jos joku ulkopuolinen sen tekisi. Kiitollisuudella muistan, miten esikoiseni kerhokaveri äiti auttoi minua puhkomaan omaa kuplaani. Emme olleet missään vaiheessa läheisiä, mutta jostain syystä pystyin hänelle avautumaan. Puhuminen helpotti ja kun kerran sain sanaisen arkkuni auki, pystyin asiani kertomaan muillekin.

 

Voi kun oli kiva, ja toisaalta tietenkin murheellista, lukea noita teidän kirjoittamia juttuja. Minulla on 3.5-vuotias, jolle valitettavasti rähjään harva se päivä. Tottahan toki sylitellään ja anteeksi pyydän huutojani ja sanon että häntä mielettömästi rakastan. Silti on jatkuva huono omatunto siitä, että en pysty itseäni hillitsemään ja rakentavalla tavalla ratkomaan törmäystilanteita. Ehkä se on tuo ikä juuri, kolme ja risat joka saa sekä lapsen että äidin hermot niin kireälle että aina välillä napsahtaa. Meillä on pikkusiskon hakkaamista, lähes joka ilta nukkumaan meno on taistelua, hirveä elämä jos ei saa katsoa videoita, saa karkkia... tilanteita on miljoonia.
Muistan että meillä oli kohtuullisen rauhaisaa siihen asti kun tyttö oli n. 2.5v. Sen jälkeen tuntui kuin joku oli käynyt vaihtamassa ihanan ja kiltin tytön joksikin riiviöksi joka TAHALLAAN teki ilkeyttä - siihen astikin meillä oli taisteltu, mutta mitään tahallista vahinkotarkoitusta en hänen tekemisissään nähnyt.
Olen kohta lähdössä takaisin töihin. Tekee pahalta jättää reilun vuoden ikäinen kuopus hoitoon, mutta täytyy sanoa että välillä ajattelen helpottuneena että uhmaikäinen taistelija purkaa energiaansa jossain muualla kuin kotona...

-Ja vielä kommentti sille joka sanoi että hankkikaa apua. Ei sitä noin vain apua lähdetä ympäriinsä etsimään jos on aivan puhki, ei ole energiaa, ei ole enää aloitekykyä. Ei se ole ylpeydestä kiinni. Helppo olla maalla viisas kun merellä tuulee.

 

\

Lapsen kasvatus on rankkaa työtä, joka koettelee usein hermoja varmasti jokaisella äidillä/huoltajalla! Siihen saa myös apua, jos vain viitsii ottaa asioista selvää, niellä ylpeytensä ja pyytää. Monesta kirjoituksesta käy ilmi äitien todella taistelevan jaksamisensa rajamailla. Miksi ette pyydä apua tilanteeseenne??? Siitä todennäköisesti kärsii itsenne lisäksi myös muu perhe. Lisäksi se on oravanpyörä, josta on muuten vaikea repäistä itseään irti. Siis ystävät, vanhemmat, isovanhemmat, kunnat ja kaupungit apuun! Eiköhän löydy joku, jolta apua saa. Kannattaa ainakin kokeilla.

Tosta avun hakemisesta/pyytämisestä kommentoisin. Meillä isovanhemmat auttaa todella paljon, ottavat tytön hoitoon aina kun pyydetään jos heille vaan sopii, vauvaa ei voi vielä laittaa pitkäksi aikaa kun on rintaruokinnalla. Mut mun vanhemmat on jo vanhoja, yli 60v. kumpikin ja äiti alkaa olla aika kremppa reumansa kanssa. Miehen vanhemmat myös yli 60v., parempikuntoisia mut ikänsä puolesta väsyvät kans energisen lapsen kanssa. Ei sitä kehtaa sitten jatkuvasti lapsia isovanhemmillekaan työntää, varsinkin kun on muitakin lastenlapsia joista huolehtia vuorollaan. Muualta en osaa apua hakea, en koe olevani oikeutettu mihinkään kaupungin apuun: itepähän olen lapseni hankkinut! Uskon (ja toivon todella hartaasti!) et tää vaihe on ohimenevää ja joskus taas saa nukkua yönsä rauhassa, viettää vähän aikaa itsensä ja miehensä kanssa ja olla iloinen. Nyt on pienten lasten aika ja se kai vaan on tätä... :/

 

Eiköhän jokainen vanhempi joskus tunne negatiivisia tunteita lastaan kohtaan. Kuten kumppaniaan ja muitakin ihmisiä kohtaan. Ihmisiä me vaan ollaan, eikä se pinna voi venyä loputtomiin. Välillä on hurjia kausia jolloin tuntuu noi negatiiviset tunteet olevan kaiken aikaa pinnalla, mutta kyllä se sitten taas tasaantuu. Tsemppiä kaikille vaikeassa, mutta antoisassa kasvatustyössä! =)