Narsistin uhrina oleminen

Onko muita, jotka ovat olleet "narsistin uhrina" ja pääseet irti siitä? Tai tunnetko ketään, joka on sellaisessa suhteessa eikä pysty lähtemään siitä? Itse olin 10v. sellaisessa suhteessa ja kolme vuotta sitten viimein lähdin palaamatta enää takaisin. Lapsi oli alle 1-vuotias, kun viimein lähdin. Tuskin sai kovin moni tietää lähtöni oikeaa syytä, tämä ex-mies kertoili omia tarinoitaan lähdöstäni yhteisille tuttavillemme. Siinä vaiheessa oikeat ystävät erottuivat kyllä hyvin joukosta.

Paljon mahtui tuohon 10 vuoteen kaikenlaista, ihmettelen lähes joka päivä vieläkin, että olen vielä hengissä. Nykyään nautin elämästä, joka päivästä. Olisi mukava kuulla muiden selvinneiden tarinoita. Ja aiheesta puhua muutenkin, jos joku kokee olevansa tällä hetkellä narsistin uhri tai jonkun läheinen.. Pelottavan paljon on noita pesroonallisuushäiriöisiä ihmisiä ja pelottavan moni ei tiedä tästä häiriöstä kovinkaan paljoa.

 

On tälläkin palstalla aika usein kirjoituksia narsistisista kumppaneista, yleensä ovat miehiä. Jotkut ovat päässeet jo irti, jotkut vasta pyristelevät siinä vaiheessa, lähteäkö vai ei. Kun se mies kuitenkin on niin iiiihhhaaaaanaaaa.

Itse pääsin eroon jo kauan sitten. Yhä vieläkin parannellaani niitä haavoja. Jotain kuitenkin opin siitä suhteesta. Turha odottaa, että toinen muuttuisi. Ei sitä tule tapahtumaan. Narsisit ei muutu miksikään, vain pahenee vuosi vuodelta.

:hug: sinulle.

 

Mä lähdin suit sait sukkelaan n. 4 kk yhdessäasumisen jälkeen. Tästä on nyt kuukausi aikaa ja todella tyytyväinen olen. Ennen yhteenmuuttoo mies oli mitä ihanin, mut muuton jälkeen kaikki alko muuttua. Henkinen väkivalta alko ja pari kertaa kärjisty fyysiseks. Tokan käsikskäymisen jälkeen lähin. Kolmannella kerralla olis varmaan jo nyrkkiä tullut ja sitähän mä en jääny oottelemaan. Nyt oon jo aika hyvin käsitelly asiat, ku oon aktiivisesti puhunu siitä kaikille. En oo yhtään peitelly, et mies oliki väkivaltanen jä määräilevä. Eksä on varmaan selitelly kaikki toisin päin ja esittää marttyyriä siellä minkä kerkee, mut ei haittaa. Pääasia et mä oon päässy pois enkä tuhlannu aikaa

En sano, et eksä narsisti olis ollu, mut ei se ihan normaalikaan ollu. Tai ainakin äärímmäisen kusipää sitte vähintään, jos ei muuta.

 

Lapsuudessani olimme narsisti-isän uhreja. Elämä oli niin epävakaata, väliin niin ihana ja väliin kauhea. Tunnistan heti narsistin, mutta silti en voi luottaa ihmisiin, niin moni haluaa omaa hyvää. Olin kyllä kauan naimisissa, mutta eroni jälkeen melkein yhhtä kauan yksin ollut. En ain ketään halua määräilemään.

 

Jep, kyllähän meitä on, mutta vaikka erostamme tulee vappuna 2 vuotta, piinaa tämä mies minua edelleen... Osaksi sen takia, että meillä yhteinen lapsi jota tapaa. Tiedänhän minä, että käyttää lasta eräänlaisena pelinappulana, mutta kun tulevat kuitenkin jotenkin toimeen, enkä haluaisi heidän välejään kokonaan katkaista, kun ei kerran mitään uhkaakaan lasta kohtaan ole ollut, niin pakko vaan kärsiä vielä vuosia.

 

Vaikea sanoa, mikä hankaluus exälläni on. Ehkä hän on narsisti, ehkä psykopaatti tai jotakin aivan muuta. Asiasta on vaikeaa puhua kenenkään ulkopuolisen kanssa, koska he alkavat helposti pitää minua helposti huputettavana, mustamaalaajana tai jopa persoonallisuushäiriöisenä. Lähdin suhteesta ja kodistamme, kun olin raskaana. Jopa vanhempani pitivät minua tyhmänä, itsekkäänä ja epäempaattisena. Vasta kun ex aloitti loputtoman sodan lapsista ja yritti sekoittaa minun ja vanhempieni välit, ymmärsivät vanhempani aidosti asioiden oikean laidan. Exäni mm nimesi minua vastaan nostamassaan kanteessa äitini todistajaksi minua vastaan. Kanteen tekstin mukaan äitini tulisi todistamaan, että olen jättänyt lapset heitteille, enkä epätasapainoisen persoonallisuuteni vuoksi kykene huolehtimaan lapsistani. Äitini ei tietenkään ajatellut niin, eikä pysty ymmärtämään mistä exäni oli saanut tuollaista päähänsä, koska he eivät kanteen aikoihin olleet puhuneet tosilleen yli vuoteen, eikä äitiäni ollut eden pyydetty etukäteen todistamaan mitään. Erosimme yli 10 vuotta sitten, mutta exäni on edelleen arvaamaton minua kohtaan ja suhtautuu minuun hyvin vihamielisesti. Muutaman vuoden väliajoin hän tekee jotakin, jolla yrittää vahingoittaa minua. Valitettavasti se usein tapahtuu lasten kautta.

Olen päätynyt sellaiseen ajatukseen, että persoonallisuushäiriöistä ihmistä vastaan on vain yksi tomiva ase - se on itsenäisyys, mielellään täysi riippumattomuus hänestä. Mitä älykkäämmästä mielenhäiriöisestä on kyse, sitä tärkeämpää riippumattomuus on. Koskaan ei saa myöskään näyttää olevansa heikko. Meillä tilanteen laukaisi juuri se, että saimme lapset. Ennen lasten tuloa olin suhteellisen itsenäinen. Lasten myötä tulin taloudellisesti ja emotionaalisestkin riippuvaiseksi hänestä. Silloin hän alkoi käyttää valtaansa hirmuvaltiaan tavoin. Kun jätin hänet, hän raivostui. Eikä hän vieläkään pysty suhtautumaan minuun normaalisti.