Sen sormi hipoo häpyhuulen reunaa alhaalta ylös asti. Hyvin hitaasti. Tunnen, kuinka häpyhuuleni aukeavat hymyyn ja kostuvat kiiltäviksi.
Tykkäsin siitä jo opiskeluaikoina parikymmentä vuotta sitten. Se ei ollut mikään komistus mutta hilpeä. Siitä eivät tykänneet kaunottaret vaan mukavat tytöt. Olin ihastunut mutta eipähän se minua huomaa. Vaikka jutteli pitkään kadulla meidän opiskelija-asuntolan ulkopuolella. Uskoin, että ei minusta kukaan tykkää, kun olen hiljainen ja tissitkin täyttävät vain B-kupin liivit.
Vuosikausiin me ei kuultu toisistamme mitään. Mentiin tahoillamme naimisiin ja kummallakin on kaksi lasta. Pari vuotta sitten törmättiin työkuvioissa pikaisesti. Olin puhumassa markkinoinnista ja se oli kuuntelemassa. Heitti jonkin someen liittyvän kysymyksen. Juotiin sitten kahvit yhdessä. Sen kanssa oli tosi helppoa jutella, vähän niin kuin silloin kauan sitten. Toista tuntia me saatiin munkkikahvit riittämään. Sillä oli vähän sokeria lyhyessä parrassa. Ajattelin, että voisin nuolaista sokerit.
Taas meni kaksi vuotta. Ja tässä minä kiemurtelen, kun hän silittelee minua. Vaikerran hiljaa, enkä tuskasta. Toivon, että hän työntäisi sormensa syvälle sisääni ja samalla toivon, että hän kiusaisi vielä pitkään ulkopuolella. Se katselee jalkojeni väliin. Ei ollut vahinko, että siistin alapääni, kun huomasin, että se on tulossa seminaariin.
Nyt on jo aamuyö. Ilta istuttiin seminaariväen kanssa, mutta kun alkoi olla yö, väki väheni, ja jäin sen kanssa kahden. Ei oltu humalassa mutta lipiteltiin vähän sitä sun tätä ja juteltiin. Niin paljon, että juomat tosiaan ehtivät lämmitä.
– Mitä sulle oikeasti kuuluu, se kysyi ja katsoi syvälle avoimin silmin.
Silmät saivat minut värisemään.
– Oikeasti minä olen huomannut, että olen ollut fakiiri joka makaa piikkimatolla ja hymyilee, vastasin.
Kerroin, kuinka käyn töissä. Myyn ja koulutan. Minusta tykätään mutta kotona odottaa lohduttomuus. Mies on ihan ok, esimerkiksi lasten isänä ja hehkulampun vaihtamisessa niin korkealta, minne minä en yltänyt keittiöjakkarallakaan. Mutta muuten hän elää jossain muussa maailmassa kuin minä. Miksi niin on käynyt, en osaa sanoa. Kun katson häntä, tuntuu kuin katsoisin toissaviikkoisen sanomalehden kotimaanuutisia. Juuri samaa höpinää silloin kuin tänäänkin.
– Kuulostaa tutulta, hän sanoi ja siemaisi kuohuviiniä. Taisi olla menossa toinen pullo. – Me on käyty pariterapiassakin. On keskusteltu asiat halki ja tiedetään, missä tökkii. Ei vain olla päästy yhtään mihinkään, vaikka ollaan yritetty elvyttää suhdetta yhteisillä harrastuksilla ja lemmenlomilla.
– Minä annan miehelle toisinaan. Makaan kuin lahna. Joskus olen mieheni valinnut eikä hän ole kamala. Usein tuntuu siltä, että minä olen.
Kaadoin lasiini vähän lisää kuplivaa ja jatkoin sanojani.
– Ehkä minä todella olen se lahna. Ruotoinen ja savisen veden makuinen.
– Et sinä ainakaan siltä näytä, se sanoi.
Vilkaisin itseäni siinä hämärässä. Illaksi olin laittanut tiukan puseron. Kapean hameen. Milla Magian kengät.
– Niin, olen alkanut sietää itseäni, sanoin.
Nyt kun sen sormi on juuri sopivasti, nostan pyllyäni. Häpyhuulet imevät sormen syvemmälle. Menen nautinnosta niin voimattomaksi, että takapuoleni laskeutuu takaisin sängylle. Onneksi sormi seuraa mukana. Lämmin, hellä sormi. Se alkaa leikitellä sisempänä. Tunnen, kuinka kuuma olen.
– Minun vaimoni vihaa minua, se sanoi siinä vaiheessa, kun pullo alkoi taas olla tyhjä. Katsoin häntä, enkä nähnyt tai kuullut itsesääliä. Se oli vain toteamus, sellainen, joka täytyy joskus päästä sanomaan ääneen sopivalle ihmiselle. Milla Magian kenkänä etsiytyi hänen sääreensä, eikä kosketuksessa ollut lainkaan lohdutusta.
Se nosti lasin ja katsoi taas silmiin.
– Paremmalla tulevaisuudelle, se sanoi.
Nostimme maljat.
– Milloin se alkaa? kysyin.
– Se alkoi jo! Mennäänkö?
Suutelimme jo hississä. Se tuoksui hyvälle. Ei millekään muulle kuin itselleen mutta hyvälle. Sen huulet olivat siinä hississä hellät ja pehmeät.
Nyt vie huulensakin jalkojeni väliin. Nyt huulet ovat jotenkin isot ja pehmeät. Kielisuudelma juuri sinne. Hellivän sormen kaveriksi.
– Suutele, suutele siellä koko yö.
– Maistut ihanalta.
Painaudun hänen kasvojaan vastaan. Kieli löytää syvemmälle. Miksi kotona olevan miehen kanssa ei tunnu tältä. Huohotan ja alan itkeä. Onnesta. Juuri nyt minä olen vapaa. Nautin. Mikään ei paina. Lennän. Ihan minne itse haluan.
– Oi, sä tulit, se sanoo.
– Tulin, vastaan, hymyilen, silitän sen hiuksia. – Tule ihan kohta mun sisään mutta anna, kun katson sua siinä hetken.
Haistelen sen tuoksuaan hetken. Kohta se kiemurtelee vaatteistaan. Sillä on tosin nätti. Sen pää kiiltää lampun hämärässä valossa. Annan sormeni liukua sitä pitkin koko sen pituudelta juuresta kärkeen asti. Se värähtää.
– Tule, sanon.
Se työntyy minuun. Kuuntelen sen pientä ähinää, pieniä kirahduksia, kun se liikkuu. Itken taas. Kyynelet kastelevat tyynyn. Näen valtavan meren ja tunnen lämpimän tuulen. Rannassa on luola ja siihen luolaan lyö tyrsky. Kuohuu sisään ja juoksee rauhallisesti ulos.
Nyt se makaa vieressäni. Katsoo silmillään.
– Näin on hyvä, sanon ja minusta tuntuu siltä, että joku tykkää minusta oikeasti.
– On!
Tykkäsin siitä jo opiskeluaikoina parikymmentä vuotta sitten. Se ei ollut mikään komistus mutta hilpeä. Siitä eivät tykänneet kaunottaret vaan mukavat tytöt. Olin ihastunut mutta eipähän se minua huomaa. Vaikka jutteli pitkään kadulla meidän opiskelija-asuntolan ulkopuolella. Uskoin, että ei minusta kukaan tykkää, kun olen hiljainen ja tissitkin täyttävät vain B-kupin liivit.
Vuosikausiin me ei kuultu toisistamme mitään. Mentiin tahoillamme naimisiin ja kummallakin on kaksi lasta. Pari vuotta sitten törmättiin työkuvioissa pikaisesti. Olin puhumassa markkinoinnista ja se oli kuuntelemassa. Heitti jonkin someen liittyvän kysymyksen. Juotiin sitten kahvit yhdessä. Sen kanssa oli tosi helppoa jutella, vähän niin kuin silloin kauan sitten. Toista tuntia me saatiin munkkikahvit riittämään. Sillä oli vähän sokeria lyhyessä parrassa. Ajattelin, että voisin nuolaista sokerit.
Taas meni kaksi vuotta. Ja tässä minä kiemurtelen, kun hän silittelee minua. Vaikerran hiljaa, enkä tuskasta. Toivon, että hän työntäisi sormensa syvälle sisääni ja samalla toivon, että hän kiusaisi vielä pitkään ulkopuolella. Se katselee jalkojeni väliin. Ei ollut vahinko, että siistin alapääni, kun huomasin, että se on tulossa seminaariin.
Nyt on jo aamuyö. Ilta istuttiin seminaariväen kanssa, mutta kun alkoi olla yö, väki väheni, ja jäin sen kanssa kahden. Ei oltu humalassa mutta lipiteltiin vähän sitä sun tätä ja juteltiin. Niin paljon, että juomat tosiaan ehtivät lämmitä.
– Mitä sulle oikeasti kuuluu, se kysyi ja katsoi syvälle avoimin silmin.
Silmät saivat minut värisemään.
– Oikeasti minä olen huomannut, että olen ollut fakiiri joka makaa piikkimatolla ja hymyilee, vastasin.
Kerroin, kuinka käyn töissä. Myyn ja koulutan. Minusta tykätään mutta kotona odottaa lohduttomuus. Mies on ihan ok, esimerkiksi lasten isänä ja hehkulampun vaihtamisessa niin korkealta, minne minä en yltänyt keittiöjakkarallakaan. Mutta muuten hän elää jossain muussa maailmassa kuin minä. Miksi niin on käynyt, en osaa sanoa. Kun katson häntä, tuntuu kuin katsoisin toissaviikkoisen sanomalehden kotimaanuutisia. Juuri samaa höpinää silloin kuin tänäänkin.
– Kuulostaa tutulta, hän sanoi ja siemaisi kuohuviiniä. Taisi olla menossa toinen pullo. – Me on käyty pariterapiassakin. On keskusteltu asiat halki ja tiedetään, missä tökkii. Ei vain olla päästy yhtään mihinkään, vaikka ollaan yritetty elvyttää suhdetta yhteisillä harrastuksilla ja lemmenlomilla.
– Minä annan miehelle toisinaan. Makaan kuin lahna. Joskus olen mieheni valinnut eikä hän ole kamala. Usein tuntuu siltä, että minä olen.
Kaadoin lasiini vähän lisää kuplivaa ja jatkoin sanojani.
– Ehkä minä todella olen se lahna. Ruotoinen ja savisen veden makuinen.
– Et sinä ainakaan siltä näytä, se sanoi.
Vilkaisin itseäni siinä hämärässä. Illaksi olin laittanut tiukan puseron. Kapean hameen. Milla Magian kengät.
– Niin, olen alkanut sietää itseäni, sanoin.
Nyt kun sen sormi on juuri sopivasti, nostan pyllyäni. Häpyhuulet imevät sormen syvemmälle. Menen nautinnosta niin voimattomaksi, että takapuoleni laskeutuu takaisin sängylle. Onneksi sormi seuraa mukana. Lämmin, hellä sormi. Se alkaa leikitellä sisempänä. Tunnen, kuinka kuuma olen.
– Minun vaimoni vihaa minua, se sanoi siinä vaiheessa, kun pullo alkoi taas olla tyhjä. Katsoin häntä, enkä nähnyt tai kuullut itsesääliä. Se oli vain toteamus, sellainen, joka täytyy joskus päästä sanomaan ääneen sopivalle ihmiselle. Milla Magian kenkänä etsiytyi hänen sääreensä, eikä kosketuksessa ollut lainkaan lohdutusta.
Se nosti lasin ja katsoi taas silmiin.
– Paremmalla tulevaisuudelle, se sanoi.
Nostimme maljat.
– Milloin se alkaa? kysyin.
– Se alkoi jo! Mennäänkö?
Suutelimme jo hississä. Se tuoksui hyvälle. Ei millekään muulle kuin itselleen mutta hyvälle. Sen huulet olivat siinä hississä hellät ja pehmeät.
Nyt vie huulensakin jalkojeni väliin. Nyt huulet ovat jotenkin isot ja pehmeät. Kielisuudelma juuri sinne. Hellivän sormen kaveriksi.
– Suutele, suutele siellä koko yö.
– Maistut ihanalta.
Painaudun hänen kasvojaan vastaan. Kieli löytää syvemmälle. Miksi kotona olevan miehen kanssa ei tunnu tältä. Huohotan ja alan itkeä. Onnesta. Juuri nyt minä olen vapaa. Nautin. Mikään ei paina. Lennän. Ihan minne itse haluan.
– Oi, sä tulit, se sanoo.
– Tulin, vastaan, hymyilen, silitän sen hiuksia. – Tule ihan kohta mun sisään mutta anna, kun katson sua siinä hetken.
Haistelen sen tuoksuaan hetken. Kohta se kiemurtelee vaatteistaan. Sillä on tosin nätti. Sen pää kiiltää lampun hämärässä valossa. Annan sormeni liukua sitä pitkin koko sen pituudelta juuresta kärkeen asti. Se värähtää.
– Tule, sanon.
Se työntyy minuun. Kuuntelen sen pientä ähinää, pieniä kirahduksia, kun se liikkuu. Itken taas. Kyynelet kastelevat tyynyn. Näen valtavan meren ja tunnen lämpimän tuulen. Rannassa on luola ja siihen luolaan lyö tyrsky. Kuohuu sisään ja juoksee rauhallisesti ulos.
Nyt se makaa vieressäni. Katsoo silmillään.
– Näin on hyvä, sanon ja minusta tuntuu siltä, että joku tykkää minusta oikeasti.
– On!
